Opettaja sanoi hänelle eilen: "Jumala on suonut sinulle suuret lahjat. Karta vain niiden väärinkäyttämistä!" Sitäpaitsi hän on iso ja kaunis, keltakiharainen ja niin notkea, että helposti heilauttaa itsensä pulpetin yli.
Hän on kahdentoistavuotias, erään kauppiaan poika, käyttää aina sinistä, kiiltävänappista takkia. Hän on aina vilkas, iloinen ja herttainen, auttaa jokaista minkä voi, eikä kukaan vielä ole uskaltanut sanoa hänelle tylyä tai solvaavaa sanaa.
Ainoastaan Nobis ja Franti katselevat häntä karsain silmin, ja Votinin silmät säkenöivät kateutta. Mutta Derossi ei sitä huomaakaan. Muut kaikki hymyilevät hänelle tai tarttuvat hänen käteensä ja käsivarteensa, kun hän kulkee luokalla ja miellyttävällä tavallaan kokoilee vihkoja.
Hän lahjoittelee kuvalehtiä, piirustuksia ja kaikenlaista tavaraa, jota kotonaan on saanut, meille kaikille erotuksetta. Minä kadehdin häntä aivan kuin Yotini, tunnen katkeruutta, miltei vihaa, kun kotona suurella vaivalla valmistelen kirjoituksiani ja sitten muistelen, että hän on jo suorittanut kaikki loistavasti ja vaivatta. Mutta kun sitten taas tulen kouluun ja näen hänet siellä kauniina, hymyilevänä, voitonriemuisena, ja kun kuulen miten hyvin hän osaa vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin, miten hän on kohtelias ja kaikille ystävällinen, silloin haihtuu kaikki katkeruus ja viha minun sydämestäni ja oikein hävettää, että minussa on liikkunutkaan sellaisia tunteita. Minä tahtoisin aina olla hänen seurassaan, käydä hänen kanssansa kaikki koulut. Pelkkä hänen läheisyytensä herättää minussa rohkeutta, työhalua, iloisuutta ja tyytyväisyyttä.
KAUPPIAS.
Torstaina joulukuun 1 p:nä.
Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.
Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia. Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.
Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.
"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa. Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.