Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"
Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin sairasta.
Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi: "Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.
"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja puolipyörryksissä pelosta.
Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."
Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.
"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."
Kaikki olivat ääneti.
"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."
Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." — "Anna minulle kunniasanasi, että aina olet sen tekevä." — "Minä annan sen, isä."