Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä nurjamielisemmäksi.
Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta. Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen. Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."
Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. — "Giulio, sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et äitiäsi, et veljiäsi."
"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan mitään."
Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja huojentaa sinun vaivojasi."
Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat. Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi, puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. —
Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan." — Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.
Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja kelmeämmäksi kuin ennen.
"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.
Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi. Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa ollut tuon näköinen."