Torstaina tammikuun 5 p:nä.
Minä olen nyt käynyt Stardin luona, joka asuu vastapäätä koulua, ja kateeksi kävi nähdessäni hänen kirjansa. Hän ei ole ensinkään varakas eikä voi ostaa itselleen monta kirjaa, mutta hän säilyttää huolellisesti kaikki koulukirjansa ja muut vanhemmiltaan saamansa kirjat. Joka soldon, jonka hän saa, hän panee säästöön ja vie kirjakauppiaalle. Hän on siten jo saanut pienen kirjaston. Kun isä huomasi tämän hänen mielitekonsa, osti hän hänelle kauniin kirjahyllyn viheriäisine uutimineen ja sidotti melkein kaikki hänen kirjansa erivärisiin kansiin, jotka poika itse valitsi.
Nyt hän vain vetää erästä rihmaa, uutimet aukenevat, ja sitten näkee kolme riviä kirjoja, kaikenvärisiä, kiiltävillä kultakirjaimilla kaunistettuja satukirjoja, matkakertomuksia, runoja. Kuvitettujakin kirjoja hänellä on.
Ja hän ymmärtää niin hyvin sovitella värit yhteen. Hän panee valkoiset punaisten, keltaiset mustien ja siniset valkoisten rinnalle, niin että ne jo kaukaa näkee, ja kokonaisvaikutus on komea. Hänestä on todellinen ilo ryhmitellä niitä aina uuteen järjestykseen. Hän on hankkinut itselleen luettelon ja on aivan kuin luotu kirjastonhoitajaksi. Hän seisoo aina kirjojensa ääressä, pyyhkii niitä, selailee niitä sekä tarkastelee niiden siteitä. Kannattaa nähdä millä huolella hän aukoilee niitä pyöreillä, lyhyillä käsillään ja puhaltelee lehtiä. Kaikki näyttävät vielä aivan uusilta. Ja minä olen jo aikaa omani repinyt. Jokaisen kirjan saanti on hänestä juhlatilaisuus. Hän sivelee sitä, asettaa hyllylle ja ottaa jälleen alas, tarkastelee ja vartioitsee kuin aarretta. Ei hän tunnin aikaan näyttänyt minulle mitään muuta. Väliin hänen silmiänsä pakottaa pelkästä lukemisesta.
Kerran hänen isänsä, joka myöskin on tanakka, voimakas ja isopäinen kuin poikakin, tuli sisään, löi häntä kahdesti niskaan ja sanoi karkealla äänellään: "No, mitä sanot tästä visapäästä? Se on kova pää, mutta jotakin tulee, sen vakuutan." Ja isän hyväillessä Stardi ummisti silmänsä kuin iso metsäkoira. Minä en ymmärrä syytä, mutta minä en uskaltanut laskea leikkiä hänen kanssaan, ja minusta tuntuu ihan uskomattomalta, että hän on vain vuotta vanhempi minua. Kun hän ovessa sanoi minulle: "Näkemiin", ei paljoa puuttunut, etten täysikasvuisen tavalla vastannut: "Voikaa hyvin!"
Sitten sanoin isälle kotona: "Stardi ei ole nerokas, hänellä ei ole minkäänmoisia seurustelutapoja, hänen vartalonsa on miltei naurettava, ja kuitenkin hän tekee minuun syvän vaikutuksen." Ja isäni vastasi: "Syy on siinä, että hänellä on luonteen lujuutta." Ja minä sanoin: "Tunnin kuluessa, jonka nyt olen oleskellut hänen seurassaan, hän ei ole vaihtanut kanssani viittäkymmentä sanaa, ei näyttänyt leikkikaluja, ei kertaakaan nauranut, ja kuitenkin olen viihtynyt mainiosti hänen seurassaan." — Ja isäni vastasi: "Se johtuu siitä, että sinä kunnioitat häntä."
SEPÄN POIKA.
Perjantaina tammikuun 6 p:nä.
Mutta myöskin Precossia minä kunnioitan, ja oikeastaan on liian vähän sanottu, että häntä vain kunnioitan. Precossi, tuo sepän poika, on pieni näivettynyt raukka, joka aina pelokkaasti katsoo syvillä, mutta suloisilla silmillään ja tuntuu kaikille sanovan: Suokaa anteeksi! Hän on aina kivulloinen ja lukee kuitenkin paljon. Isä tulee usein päihtyneenä kotiin, lyö häntä aivan syyttä ja viskoo hänen kirjansa ja vihkonsa sekaisin. Usein hän tulee kouluun mustelmia poskissa, kasvot turvoksissa, silmät itkusta punaisina. Mutta ei hän milloinkaan myönnä isänsä häntä lyöneen.
"Isäsi on taas lyönyt sinua", huutavat toverit. Mutta hän huutaa takaisin: "Ei se ole totta, ei se ole totta" vain pelastaakseen isänsä kunnian. "Tätä lehteä sinä et ole polttanut", sanoi opettaja eräänä päivänä osoittaessaan hänen puoleksi palanutta työtänsä. "Olen", vastasi hän värisevällä äänellä, "se pääsi minulta luiskahtamaan tuleen". Ja kuitenkin me kaikki tiesimme, että hänen humalainen isänsä oli potkaissut pöydän kumoon pojan kirjoittaessa.