Hänen matalassa otsassaan ja ilkeissä silmissään, jotka hän melkein piilottaa lakkinsa alle, on jotain inhoa herättävää. Hän ei välitä mistään, nauraa opettajaa päin silmiä, varastaa kun vain tilaisuuden saapi, valehtelee hävyttömällä naamalla, tuo nuppineuloja kouluun pistääkseen toverejaan, repii napit sekä omasta että toveriensa takeista pelatakseen nappikuoppaa. Hänen kirjansa, vihkonsa ja karttansa ovat rutistetut, tahratut ja repaleina. Viivoittimessa on hampaan jälkiä, kynät ovat pureskeltuja, kynnet samaten, hänen vaatteensa ovat täynnä tahroja ja tappeluissa saatuja ratkeamia ja repeämiä.
Kerrotaan, että hänen äitinsä on tullut huolista sairaaksi ja että hänen isänsä on kolme kertaa ajanut hänet kotoa pois. Usein tulee äiti kouluun poikansa käytöstä tiedustelemaan ja menee aina itkien pois. Franti vihaa koulua, vihaa tovereitaan, vihaa opettajaa. Opettaja ei aina ole huomaavinansakaan hänen konnamaisuuksiaan, mutta siitä hän vain yltyy.
Opettaja koetti voittaa häntä hyvyydellä, mutta sitten Franti vain pilkkasi häntä. Nuhteita saadessaan hän oli itkevinään, peitti kasvonsa käsillään ja — nauroi. Hänet erotettiin kolmeksi päiväksi koulusta, mutta hän palasi entistä ilkeämpänä.
Derossi sanoi hänelle tuonoin: "Mutta herkeä jo, etkö näe, että opettaja kärsii" — ja Franti uhkaa iskeä naulan hänen ruumiiseensa.
Tänä aamuna hänet vihdoin ajettiin koulusta kuin koira. Juuri kun opettaja ojensi Garronelle kirjoitusvihkoa, viskasi Franti lattialle pienen dynamiittinallin, joka räjähti kuin pyssynpamaus.
Koko luokka hypähti seisoalleen, ja opettaja ryntäsi paikaltaan huutaen: "Franti, tiehesi heti!" Hän vastasi: "En minä sitä tehnyt." Ja nauroi. Opettaja sanoi vielä kerran: "Ulos täältä!" "Enkä mene", vastasi hän.
Silloin opettaja kiivastui, tarttui hänen käsivarteensa, ravisti häntä ja laahasi pulpetista ulos. Hän puolustautui, kiristi hammasta ja teki vastakynttä. Opettaja enemmän kantoi kuin talutti hänet johtajan luo ja palasi sitten yksin luokkaan asettuen paikalleen. Hänen päänsä vaipui kättä vasten, ja kasvojen ilme oli niin alakuloinen ja väsynyt, että meihin oikein syvästi koski häntä katsellessa.
"Kolmikymmenvuotisena opettaja-aikanani ei ole vielä sellaista tapahtunut", sanoi hän katkerasti päätään pudistaen. Ei kukaan uskaltanut hiiskahtaa. Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta, ja ryppy hänen otsassaan oli niin syvä, että muistutti arpea. Opettaja parka! Kaikki kärsivät hänen kanssaan.
Derossi nousi ja sanoi: "Opettaja, älkää olko noin murheellinen! Me rakastamme teitä." Hän tointui hiukkasen ja sanoi: "Palatkaamme taas tehtäväämme!"