Tämä nosti heti kätensä ohimolle.
Kapteeni sanoi: "Onko sinulla sydän oikealla paikalla?"
Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.
"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"
Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina mieleesi" — sanoi hän — "että tämän joukon pelastus riippuu sinun rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."
"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.
"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen köyden päästä vahdin kanssa.
"Olkaa huoleti!"
"Jumala auttakoon sinua!"
Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä, ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön. Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut. Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti. Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi; ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä", ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia, käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien huonekalujen ja muurien ryskinää.