"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa. "Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas, nyt hän taas juoksee."
Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.
"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta, joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti eteenpäin.
"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! — Voi tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."
Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.
Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"
Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa. He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat heidät takaisin.
Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla. Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä ääni karjaisi: "Antautukaa!" — "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena: "He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni riemusta huudahtaen.
Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi. Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen vihollista vastaan.
Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat, joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.