Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.
Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä, taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.
Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety sotasairaalaan.
Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja valitusta.
Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle löytääkseen upseerinsa.
Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen silmänsä säteilivät kuin jalokivet.
"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."
"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.
"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.
"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys oli syynä urhojen kuolemaan. — Tein kuitenkin minkä voin. Olen tyytyväinen. — Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa verta."