Sairaanhoitaja katseli häntä vastaamatta. Sitten hän sanoi: "Tule!"
He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan. Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin pullot käsissä.
Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."
Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.
Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka, miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.
"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua?
Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut
tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" —
Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.
"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."
Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.
Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt, toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt. Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Hän säpsähti.
Se oli laupeudensisar.