Lauantaina helmikuun 18 p:nä.
Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.
Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä, joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin useita penikulmia.
Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.
"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen ja peläten surullisia tietoja.
Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?" "Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."
"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.
Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten, luullakseni."
Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa, viimeinen sija."
"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi poika levottomasti.