Kopissa n:o 78 oleva vanki oli oppivaisin ja kiitollisin kaikista. Hän oli nuori, mustapartainen, onnettoman näköinen mies. Ammatiltaan hän oli puuseppä, ja kerran vihan vimmassa hän oli viskannut mestarinsa päähän napakairan, niin että mies heitti henkensä. Mestari näet oli aina ärsytellyt häntä. Tästä hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Siellä hän oppi kolmessa kuukaudessa lukemaan ja kirjoittamaan ja lueskeli mielellään. Kuta enemmän hän opiskeli, sitä selvemmin näkyi myöskin, että hänen tapansa muuttuivat ja että hän katui rikostaan.
Eräänä päivänä tunnin päätyttyä hän viittasi opettajaa luoksensa ja ilmoitti surumielin, että hänen täytyi seuraavana päivänä matkustaa pois ollakseen lopun rangaistusaikaansa Venetsian vankilassa. Ja sanoessaan opettajalleen hyvästi hän pyysi liikutettuna nöyrällä äänellä saada puristaa hänen kättänsä. Opettaja kurotti hänelle kätensä, jota mies suuteli ja kostutti kyynelillään.
"Kuusi vuotta kului, ja minä sain uusia vaikutteita ja ajateltavia", kertoi opettaja. "Mutta toissa päivänä tuli luokseni yksinkertaisesti puettu mies, jonka pitkässä, mustassa parrassa jo näkyi valkeita karvoja. Hän kysyi, olinko sen ja sen niminen opettaja? 'Kuka te sitten olette?' kysyin. — 'Minä olen vanki n:o 78', vastasi hän. 'Te opetitte kuusi vuotta sitten minua lukemaan ja kirjoittamaan. Jos muistatte, ojensitte minulle eron hetkenä kätenne. Nyt on rangaistusaikani ohitse, ja minä olen tullut tänne pyytämään, että te… olisitte armollinen ja vastaanottaisitte minulta pienen muiston, jonka olen teitä varten vankilassa valmistanut. Tahdotteko ottaa sen minulta muistolahjaksi?' Minä seisoin siinä sanaakaan virkkamatta. Mutta hän käsitti vaitioloni siten, etten olisi välittänyt lahjasta, ja katsoi minuun kuin olisi tahtonut sanoa: 'Kuuden vuoden kärsimykset eivät siis ole riittäneet puhdistamaan käsiäni.' Mutta hänen kasvojensa ilme oli niin perin surullinen, että heti kävin kiinni hänen tarjoamaansa esineeseen, ja tässä se nyt on."
Me katselimme mustetolppoa tarkasti. Näytti siltä, kuin se olisi suurella kärsivällisyydellä koverrettu naulan kärjellä. Siihen oli kaiverrettu vihko ja viistosti sen poikki kynä. Ympärille oli kirjoitettu: "Opettajalleni. N:o 78. Muistoksi. Kuusi vuotta!" ja pienemmillä kirjaimilla: "Kestävyyttä ja toivoa!"
Opettaja ei virkkanut enää mitään, ja me sanoimme jäähyväiset. Mutta astellessamme Moncalierista Torinoon en saanut mielestäni vankia pienen ikkunan ääressä, hänen eroaan opettajastansa, tuota vankilan komerossa koverrettua mustetolppoa, joka kertoi niin paljon. Yölläkin näin siitä unta ja tänä aamuna rupesin taas sitä samaa ajattelemaan — — — aavistamatta mikä hämmästyttävä uutinen minua odotti tänään koulussa.
Tuskin olin istuutunut uudelle paikalleni Derossin viereen ja kirjoittanut laskuesimerkkini, kun jo rupesin kertomaan toverilleni vangista, mustetolposta, kaiverretusta kynästä ja vihosta ja kirjoituksesta, joka oli sen ympärillä. Derossi säpsähti nämä sanat kuullessaan ja katseli vuoroin minua, vuoroin Crossia, vihanneskaupustelijavaimon poikaa, joka istui selin meihin ja näytti tykkänään kiintyneen esimerkkiinsä.
"Hiljaa", sanoi hän sitten matalalla äänellä käyden minun käteeni. "Tiedätkö mitä? Crossi kertoi minulle toissa päivänä nähneensä Amerikasta palanneen isänsä kädessä puusta koverretun mustetolpon. Kuusi vuotta — — — Hän sanoi isänsä olleen kuusi vuotta Amerikassa — — —, mutta hän olikin vankilassa. Crossi oli siihen aikaan vielä niin pieni, ettei hän sitä muistanut, eikä äiti ole tahtonut puhua hänelle mitään rikoksesta. Älkäämme mekään hiiskuko asiasta."
En saanut mitään sanotuksi, silmäni olivat kuin naulitut Crossiin.
ISÄN SAIRAANHOITAJA.
(Opettajan kertomus.)