"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.
"Kyllä hän sen vielä tekee… kenties jo huomenna. Toivokaamme parasta."
Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.
Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut tuntevansa häntä.
Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan. Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan. Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.
Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon välillä.
Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.
Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin. Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo. Hiukan kärsivällisyyttä vielä."
Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen. Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti: "Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.
Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.