Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja katselivat kummissaan heitä.
Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua, kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen? Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi tällaista aavistanut."
Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta hän ei liikahtanut paikalta.
"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän veti häntä luoksensa.
Poika kääntyi katsomaan sairasta.
"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.
Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.
Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva. "Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti. Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen! Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"
"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.
Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän kysyi.