"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."
Sairas katseli poikaa lakkaamatta.
Isä sanoi Ciccillolle: "Jää sitten!"
"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.
"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"
Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.
Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin. Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän. Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua hän palasi lääkärin kanssa.
"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.
Poika tarttui sairaan käteen.
Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.