Hän raotti silmiänsä ja sanoi: "Minun koululaukkuni." Pelastetun lapsen äiti näytti sitä hänelle itkien ja sanoi: "Rakas enkeli, kyllä minä tuon sen." Hän tuki myöskin runneltuneen lapsen äitiä, joka peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
He astuivat ulos, asettivat poikasen mukavasti vaunuihin ja ajoivat pois. Me muut astuimme hiljaa kouluun.
TOVERINI.
Lauantaina lokakuun 22 p:nä.
Eräs tovereistani miellyttää minua muita enemmän. Hänen nimensä on Garrone. Hän on suurin kaikista, kohta neljäntoistavuotias. Hänellä on iso pää ja leveät hartiat. Hän on hyväluontoinen, sen näkee hänen hymystään, mutta tuntuu siltä, kuin hänellä jo olisi täysi-käisen ajatukset.
Tunnen jo useita tovereitani. Eräs nimeltä Coretti miellyttää minua myöskin. Hän käyttää aina ruskeata takkia ja kissannahkaista lakkia.
Hän on aina hyvin iloinen. Hänen isänsä, joka on puukauppias, oli sotavuonna 1866 Umberto-prinssin rykmentissä ja sai, kuten kerrotaan, kolme mitalia.
Sitten on pikku Nelli, kyttyräselkäinen raukka, nääntyneen näköinen, laihakasvoinen. Eräs toinen on erittäin hienosti puettu; hän pyyhkii aina tarkoin pölyn vaatteistansa ja on nimeltään Votini.
Minun edessäni istuu poika, jota kumppanit nimittävät muurarimestariksi, koska hänen isänsä on muurari. Hänellä on pyöreät kasvot kuin nauris ja nykerö nenä. Hänellä on eräs erityinen taito. Hän osaa näyttää jäniksennaamaa, ja tätä tahtovat kaikki nähdä ja sille nauraa. Hän käyttää pientä valkeata huopahattua, jonka hän rutistaa kokoon kuin nenäliinan ja pistää taskuunsa.
Muurarimestarin vieressä istuu Garoffi, pitkä ja laiha poika, jolla on haukannenä ja pienet silmät. Hän kauppaa kyniä, kuvia ja tulitikkulaatikoita sekä kirjoittelee läksyt kynsiinsä luntatakseen sitten salaa.