Onpa meillä eräs pieni herrakin, sangen ylpeän näköinen, joka istuu kahden miellyttävän pojan välillä. Toinen niistä on sepän poika, jonka takki roikkuu polviin asti. Hän on kalpeanlainen, niin että luulisi häntä aina kipeäksi. Hänen kasvonsakin näyttävät aina pelästyneiltä, eikä hän koskaan naura. Toinen on punatukkainen, ja hänen käsivartensa on hervoton, jonka tähden hän kantaa sitä aina siteessä. Hänen isänsä on matkustanut Amerikkaan ja äitinsä myy vihanneksia.
Omituinen veitikka on vasemmanpuolinen naapurini, Stardi. Hän on pieni, paksu ja kaulaton, pieni jöröjukka, joka ei puhu kenenkään kanssa. Tuntuu siltä, kuin hän ei varsin paljoa ymmärtäisikään, mutta aina hän tarkkailee opettajaa silmiään räpäyttämättä, otsa rypyssä, suu tiukasti suljettuna. Ja kun häneltä jotakin kysäisee opettajan puhuessa, ei hän ensimmäisellä eikä toisella kerralla vastaa mitään ja kolmannella hän polkee kysyjää jalalle.
Hänen vieressään istuu hävyttömän näköinen poikanen nimeltä Franti, joka jo kerran on erotettu eräästä toisesta osastosta.
Sitten meillä on veljekset, aivan toistensa näköiset ja samalla tavalla puetut. Molemmilla on riikinkukon töyhtö hatussaan. Mutta kaunein ja taitavin kaikista on kuitenkin Derossi, joka varmaan tänäkin vuonna tulee ensimmäiseksi, ja opettajamme kysyy häneltä aina silloin, kun muut eivät tiedä.
Minä pidän myöskin Precossista, sepän pojasta, hänestä, jolla on pitkä takki ja joka aina näyttää kipeältä; muut sanovat, että hänen isänsä lyö häntä. Hän on sangen arka, ja joka kerta kun hän jotakin kysyy tai jotakuta koskettaa, hän sanoo: "anteeksi"; ja hän katselee meitä hyvillä, surullisilla silmillään.
Mutta Garrone on paras ja suurin.
JALOMIELISYYTTÄ.
Maanantaina lokakuun 24 p:nä.
Tänä aamuna oli minulla tilaisuus oikein tutustua Garroneen. Kun astuin luokkaan — olin hieman myöhästynyt, sillä ensi luokan opettajattareni oli hiukan viivyttänyt minua kysellessään mihin aikaan hänen huomenna sopisi käydä meitä tervehtimässä — ei opettaja vielä ollut siellä, ja kolme, neljä poikaa kiusasi Crossia, vihanneksienmyyjän punatukkaista, heikkokätistä poikaa. He pistelivät häntä viivoittimilla, heittivät kastanjankuoria hänen kasvoihinsa ja nimittivät häntä raajarikoksi ja epäsikiöksi matkien hänen tapaansa pitää kättänsä.
Hän istui äärimmäisenä penkissään kuunnellen aivan kalpeana näitä herjauksia ja katseli vuoroin toista, vuoroin toista rukoilevin silmin, päästäkseen rauhaan. Mutta toiset vain pilkkasivat yhä enemmän, ja viimein hän alkoi vavista ja vihasta vimmastua.