Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.
Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.
"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani, jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun jätät koulun?"
Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."
Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.
"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus, vaan jonkinlainen ennakkoluulo."
Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys! Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi! Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi, joka rakasti sinua!"
En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän.
Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi:
"Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita
alas syleilläkseni äitiäni.
KADULLA.
Lauantaina helmikuun 25 p:nä.