Pieni muurarimestarimme on kovin sairaana. Opettaja kehoitti meitä menemään häntä katsomaan. Garrone, Derossi ja minä päätimme lähteä. Stardikin olisi tullut, mutta kun opettajamme oli käskenyt meidän kirjoittaa aineen erään isänmaanystävän muistopatsaasta, sanoi hän menevänsä sitä tarkastamaan voidakseen sitä paremmin kuvata. Me kysyimme silloin vlpeältä Nobisilta, tahtoiko hän yhtyä meihin, mutta hän kieltäytyi lyhyesti. Ja Votinikin teki esteitä, ehkäpä sen tähden, että pelkäsi päällystakkinsa tahrautuvan kalkkiin.
Me menimme heti koulun päätyttyä kello neljä.
Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Kadulla sanoi Garrone: "Mitä ostaisimme", kilistellen kahta soldoa taskussaan. Jokainen antoi pari soldoa, ja me ostimme kolme appelsiinia.
Kiipesimme kapeita vintinportaita ja pysähdyimme ovelle.
Derossi otti mitalinsa ja kätki sen taskuunsa. Me kysyimme miksi hän niin teki.
"En oikein itsekään tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin olisi hienotunteisempaa tulla ilman sitä. Se voisi näyttää jonkinlaiselta ylvästelyltä." Me naputimme oveen, ja pikku muurarimestarin isä, tuo jättiläiskokoinen työmies, tuli avaamaan. Hänen kasvonsa osoittivat huolestumista ja kärsimystä. "Keitä te olette?" kysyi hän. Garrone vastasi: "Me olemme teidän poikanne koulutovereita ja olemme tulleet tuomaan hänelle kolme appelsiinia."
"Voi minun poika poloistani", puhkesi hän puhumaan päätään pudistaen. "Pahasti pelkään, ettei hänessä enää ole teidän appelsiinienne syöjää." Ja hän pyyhki silmiään karhealla kädellään.
Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja siellä ahtaassa vinttikamarissa me näimme muurarimestarimme pienessä rautasängyssään. Hänen äitinsä istui toivottoman näköisenä vuoteen ääressä peittäen kasvonsa käsillään ja käänsi tuskin päätään meidän lähestyessämme. Seinällä riippui jokunen suti, muurarinlasta ja kalkkiseula. Vuoteen jalkopäähän oli levitetty muurarin kalkista valkea takki. Poika parka oli laihtunut ja kalpea. Nenännykerökin oli käynyt kapeammaksi, ja hengitys oli lyhyt. Voi hyvä, rakas, reipas toverini, kovin minuun koski surullinen tilasi ja paljon olisin antanut saadakseni nähdä sinun taas tekevän jäniksennaaman, pikku muurarimestari.
Garrone pani appelsiinin päänalukselle hänen kasvojensa lähelle. Tämän tuoksu herätti hänet. Hän tarttui siihen kohta, mutta antoi sen sitten pudota ja katsoa tuijotti Garronea. "Minä se olen", sanoi tämä, "olen Garrone, etkö tunne minua?"
Heikko hymy näkyi hetken hänen kasvoillaan. Hän sai vaivalla kätensä nousemaan peitteen päältä ja kurotti sitä Garronelle, joka otti sen molempien käsiensä väliin ja sanoi: "Kärsivällisyyttä vain, pikku muurarimestari, pian olet terve ja tulet jälleen kouluun. Silloin opettaja asettaa sinut istumaan minun viereeni. Oletko sitten tyytyväinen?" Mutta muurarimestari ei vastannut mitään. Hänen äitinsä purskahti itkuun. "Voi minun pikku poikaani! Hän on niin hyvä ja reipas, ja Jumala tahtoo ottaa hänet pois." "Rauhoitu", huusi muurari epätoivoissaan, "tai tulen hulluksi!"