Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä käsivarttansa vastaan.
Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja opetus alkoi.
Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä.
Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"
Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja kulkivat kunnioittavan hiljaisina.
Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni. Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."
Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin kotiin ojentamatta hänelle kättäni.
UHRAUS.
Tiistaina toukokuun 9 p:nä.
Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo sydän.
Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa, ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."