Opi halveksimaan tuota ihmisien erottelemista varallisuuden ja säädyn mukaan. Vain halpamieliset antavat sellaisten seikkain määrätä mielipiteensä ja käytöksensä. Tiedäpä, että nämä työmiehet ovat aikoinaan vuodattaneet verensä tämän maan vapauttamiseksi ja että nyt heidän työnsä ja vaivansa pelloilla ja työhuoneissa on tehnyt sen viljavaksi ja kukoistavaksi.
Rakasta Garronea, rakasta Precossia, rakasta Corettia, rakasta muurarimestaria, sillä näissä pienissä käsityöläisissä on sielun aateluutta. Tee se varma päätös, ettet anna minkään onnen vaiheen vieroittaa itseäsi näistä nuoruudenystävistä. Lupaa, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua tunnet Garronen jollakin asemalla nokisena koneenkäyttäjänä… mutta ei siihen lupausta tarvitakaan. Olen varma siitä, että heti juokset häntä tervehtimään, vaikka olisit senaattori.
Isäsi.
GARRONEN ÄITI.
Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.
Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja kuollut perjantaina.
Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla. Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat, kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee. Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai laskeko leikkiä hänen kanssaan."
Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.
Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä, kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi. Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi: "Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi! Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!" Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En uskaltanut katsoa häneen.