Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kun niin iloisena palasin isäni kanssa pieneltä retkeltämme, etten kymmeneen päivään pääsisi ulkoilmaan.
Minä olen ollut sairaana, oikein hengenvaarassa. Olen kuullut äitini nyyhkivän, olen nähnyt isäni kalpeana tuijottavan minuun ja kuullut Silvia-siskoni ja pikku veljeni puhuvan hiljaa, olen nähnyt lääkärimme, hänen, jolla on silmälasit, seisovan vuoteeni ääressä ja puhuvan sellaista, jota en ensinkään ymmärtänyt. Minä olin jo vähällä sanoa ikuiset jäähyväiset kaikille.
Voi äiti rukkaani! Kolme, neljä päivää olin ihan tiedoton, tunnoton, niin että kaikki tapahtumat ympärilläni tuntuivat hämärältä unennäöltä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vuoteeni ääressä nähnyt ensiluokan opettajani, joka koetti nenäliina suun edessä pidättää yskäänsä, jottei häiritsisi minua. Hämärästi muistan myöskin opettajani kumartuneen vuoteeni yli, ja kuin sumussa näin Derossin vaaleat kiharat ja Crossin punatukkaisen pään ja Garronen, joka toi minulle appelsiinin ja heti taas juoksi tiehensä, koska hänen äitinsä oli kipeä.
Kun sitten heräsin ikäänkuin pitkästä unesta ja tunsin olevani parempi, näin isäni ja äitini hymyilevän ja Silvia-siskoni ilosta hyppivän. Voi kuinka se uni oli ollut pitkä ja ikävä! Sitten tilani parani päivä päivältä. Muurarimestari tuli minua katsomaan ja sai minut ensi kerran nauramaan jäniksennaamallaan. Nyt vasta hän on siinä oikea mestari, kun hänen kasvonsa ovat sairauden jälkeen käyneet vähän pitemmiksi. Coretti kävi minun luonani, ja Garoffikin tuli ja lahjoitti minulle kaksi arpaa, sillä hänellä on nykyjään arvottavana viisiteräinen kynäveitsi.
Eilen nukkuessani oli Precossi käynyt ja pannut kätensä minun poskelleni herättämättä minua. Voi kuinka puut olivat tulleet vihreiksi muutamissa päivissä ja kuinka minä kadehdin poikia, joiden näin rientävän kouluun kirjat kainalossa, kun isä kantoi minut ikkunan luo! Mutta pian minäkin sinne taas pääsen. Hartaasti halajan nähdä toverini, pulpettini, puutarhan ja kadut, kuulla, kaikki mitä sillä aikaa on tapahtunut ja taas istua kirjojen ja vihkojen ääreen. Tuntuu siltä, kuin en olisi nähnyt niitä kokonaiseen vuoteen.
Äiti rukka, miten hän on laihtunut ja käynyt kalpeaksi! Isä rukka, kuinka väsyneeltä hän näyttää! Ja voi noita hyviä tovereitani, jotka kävivät minua tervehtimässä astuen varpaillaan vuoteeni ääressä. Minua surettaa ajatella, että minun täytyy kerran erota heistä. Derossi ja kenties jotkut muut tulevat jatkamaan opintoja kanssani, mutta kaikki muut? Kun olen päättänyt neljännen luokan, silloin hyvästi! Me emme enää tapaa toisiamme. He eivät enää tule minun vuoteeni luo, kun olen kipeä. Garrone, Precossi, Coretti, kelpo pojat, rakkaat toverit, teitä en näe silloin enää koskaan.
TYÖLÄIS-YSTÄVÄNI.
Perjantaina huhtikuun 21 p:nä.
Miksi, Henrik, "ei koskaan enää"? Se riippuu sinusta itsestäsi. Kun olet päättänyt neljännen luokan, niin menet lukioon, ja heistä tulee käsityöläisiä. Mutta te jäätte samaan kaupunkiin kenties moneksi vuodeksi, ja miks'et silloin tapaisi heitä? Kun sinä olet lukiossa tai yliopistossa, menet tervehtimään heitä puoteihin ja työhuoneisiin, ja sinulle on tulevaisuudessa tuottava paljon iloa tavata entisiä koulutovereitasi työn miehinä. Tahtoisin mielelläni tietää, etkö aina menisi tapaamaan Corettia ja Precossia, vaikka he olisivat missä tahansa. Sinä menet heidän luoksensa ja vietät tuntikausia heidän seurassaan ja pian olet huomaava, jos tahdot maailmaa tutkia, kuinka monta asiaa sinä heiltä opit, asioita, joita et saa tietää mistään muualla. Sinä saat selkoa heidän ammateistaan ja isänmaasi oloisia.
Jollet sinä ylläpidä näitä tultavuuksiasi, on sinun sangen vaikea vastaisuudessa solmia samanlaisia ystävyydenliittoja oman piirisi ulkopuolella. Silloin tulet elämään ja liikkumaan aina samassa seurapiirissä, ja sellainen ihminen on kuin opinhaluinen, joka lukee vain yhtä kirjaa. Pane siis päämääräksesi tästä hetkestä alkaen säilyttää nämä jalot ystäväsi ja kohtele heitä aina samalla ystävyydellä juuri siitä syystä, että he ovat käsityöläisten poikia!