Sydän: Kirja nuorisolle

by Edmondo De Amicis

Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin, onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä, joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi, sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.

Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään. He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli, mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa. Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata nimeään.

Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä? Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään. Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.

Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." — Isä pudisti päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa, pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on, että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."

Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi, kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä, jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä: "Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on sinua auttava."

Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa, joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona, vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa, silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.

Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta. Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät kuolleilta.

Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään — aina ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui olkapäätä vastaan.

Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.