Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi: "Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla, keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla, löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa? Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu… Mutta tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.
Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.
Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".
Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut. "Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa katua.
Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja, joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.
Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli etsitty katu.
Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin neekerivaimo.
Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan. Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi espanjankielellä:
"Mitä tahdot, poika?"
"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä
Francesco Merellin puoti?"