"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.
Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.
"Milloin hän kuoli?"
"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti, ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."
Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä. Minun täytyy löytää äitini."
"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää jotakin."
Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli. "Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa perheessä?"
"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat tuolla Taiteidenkadun päässä."
"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne! Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."
Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"