— Minkätähden ei Jumala, jos tahtoisi, voisi luoda nelilehtistä apilaa? kysyi beduiini, joka loukkautui muukalaisen pilkallisesta naurusta.
— Minkätähden, nuori mies? Joo, sentähden että maa, tuotantovoimalla joka nyt on tyhjennetty, aikanaan on tuottanut kaikki kasvit. Aina kuningas Salomon ajasta ei ole mitään uutta auringon alla.
— Entä jos Jumala nyt tekis ihmeen, sanoi Hafiz, joka tällä aikaa oli lähennyt molempia puhelevia. Onkohan Jumalakin tyhjentänyt voimansa? Hän joka kahdessa päivässä kutsui maailmansavusta esiin seitsemän taivasta ja seitsemän maata ja asetti ne viidensadan päiväyksen päähän toisistaan, hän joka käski yön peittää päivää, hän joka yleensä on kylvänyt elinvoimaa, eikö voisi hän lisätä yhtä kasvinkortta noihin miljooniin kasveihin, jotka hän on luonut ihmisten ravinnoksi ja iloksi!
— Epäilemättäkin, vastasi lääkäri pilkallisella äänellä; minä olen kovin hyvä moslemi tahtoakseni toisin väittää. Jumala voisi niinikään lähettää ukonleimauksen piippuani sytyttämään, joka nyt on sammumaisillaan; mutta eipä Jumala tahdo. Hän tahtoo sitä vastoin että pyydän sinulta hitusen taulaa ja piitä, johon lyön tulta, jonka sanottua hän alkoi pistää piippuunsa ja vihellellä erästä ulkomaista laulun nuottia.
— Kirotut olkoot jumalattomat! huudahti vanhus. Tule, poikani, eroa tuosta uskottomasta, jonka hengitys tuottaa kuoleman. Syntejämme rangaistakseen on Jumala antanut ranskalaisille tuon tiedon joka on heidän voimansa, mutta myös on hän sen antanut kurittaakseen noiden koirain kopeutta ja sitä pikemmin syöstäksensä heidät turmion perikatoon. Hyi mielettömiä jotka, kieltäessään Jumalan, käyttävät hyväkseen juuri hänen voimansa ja hyvyytensä alituisia ihmeitä! Mene, uskoton, lisäsi hän, kohottaen kätensä taivasta kohti, ikäänkuin manatakseen ukkosta uskonhylkääjän päälle, mene, kiittämätön, joka käännät selkäsi valtijain valtijalle! Jumala näkee sielusi pohjan, sinä olet kuoleva epätoivon vimmassa, ja helvetinpuu karvaine hedelmineen ja myrkyllisine piikkineen on oleva sinun iankaikkinen ravintosi.
Toisessa päässä karavaania ratsasti eräs harmaaparta persialainen, korkea musta lammasnahka-lakki päässä. Hän oli joukon köyhin ja vanhin ja samalla enimmin ylenkatsottu, sentähden että oli harhauskoista kansaa. Ei iästä, ei köyhyydestä eikä yksinäisyydestä näyttänyt äijä olevan minäänkään. Hän ei puhutellut ketään ihmistä, söi vaan vähän ja poltti piippua kaiken päiväkauden. Istuen ristissä jaloin laihan kameelin seljässä, vietti hän aikaansa pyörittämällä rukousnauhansa yhtä vaille sataa pallosta sormiensa välissä, nostellen vapisevaa päätänsä taivasta kohti ja mumisten salamielisiä sanoja. Vanhuksen jumalisuus ja lauhkea mielenilmaus hänen kasvoissaan oli liikuttanut Abdallahin sydäntä. Kovin nuori vielä ketään vihataksensa, Jussufin poika etsi nyt tämän hairauskoisen tykönä turvaa tuota uskotonta vastaan.
Nuoren päällysmiehen vilkkaat kasvot ja säihkyvät silmät kävivät dervishin sydämeen: suopeasti hymyillen kävi hän vastaamaan luottamukseen jota aavisti.
— Poikani, sanoi hän, Jumala antakoon sinulle Platon neron,
Aristoteleen oppisuuden, Aleksanderin tähden ja Kosroeen onnen!
— Isä, huudahti nuori mies, sinä puhut kunnon lailla; juuri oppiapa tarvitsenkin; en kuitenkaan pakanan, vaan tosi moslemin, jolle usko avaa totuuden aartehiston.
— Puhu siis, poikani, vastasi vanhus; kenties saatan olla sinulle joksikin avuksi. Totuus on kuin helmi: ainoastaan sillä se on joka on sukeltanut elämän pohjaan ja haavoittanut kätensä ajan kallioihin. Sen, jota sinä etsit, minä kenties olen jo löytänyt. Ehkäpä voinen antaa sinulle tuota valoa jota noin hartaasti haluat ja jolla minun silmissäni ei ole enää mitään arvoa.