Näin paljolla hyväntahtoisuudella houkuteltu Abdallah purki nyt sydämensä dervishille, joka ääneti kuunteli häntä. Beduiinin lopetettua, otti vanhus vaipasta jonka päällä hän istui vähäisen valkean villatukkosen irti, jonka nakkasi ilmaan, jossa tuuli sieppasi sen mukaansa. Sitten alkoi hän huojua edes takaisin kuin juopunut, ja kummallisesti katsellen Abdallahta puhkesi hän suorasta päästä näin laskettelemaan:
"Uljas sypressi, tummateräinen tulpaani, nuorukainen yötä mustempi- ja lauhkeampi-silmäinen, näetkö tuon valkoisen villatukon joka kuin lumihöytyvä lentää ilmassa? Samalla tavalla päivämme katoavat. Ne ovat katoavainen unennäkö. Erämaahan putoava sateenpisara ei kuiva niin äkisti, lehtensä pudottava ruusu ei niin pikaa lakastu. Kaikki vilpistyy tahi luopuu meistä, ja ihaninkin elämä on vaan ikuisen jäähyvästin pitkällistä nyyhkytystä. Jumala vaan on totinen, Jumala vaan on suuri, Jumala vaan on Jumala! Jos siis, poikani, tahdot että suojelus enkelisi pyhän kirjan lehteen kirjoittaa siunatun nimen, niin karta sitä aistien myrkkyä jonka haju hurmaa sielusi. Ei Jumala tahdo sydäntä jonka maailma on tahronut. Tämä ruumis on vaan hauta; onnellinen se joka vapauttaa hänensä siitä ja kokonansa vajoaa iäiseen rakkauteen. Elää Jumalassa, se on kuolla; kuolla Jumalaan, se on elää!"
— Sanasi lämmittävät minua, vastasi Abdallah, mutta sinä et vastaa.
— Mutta etkö siis ymmärrä, poikani, että olen jo vastannut sinulle, huudahti salaopillinen vanhus. Nelilehtistä apilaa ei ole maan päällä; muualla tulee sinun sitä etsiä. Nelilehtinen apila on vaan vertauskuva. Se on mahdottomuus, selittämättömyys, äärettömyys. Sitäkö haluat? Minä annan sinulle avaimen. Hervahduta aistisi, rupea sokeaksi, mykäksi ja kuuroksi, luovu olemisen kaupungista ja rupea vaeltajaksi olemattomuuden valtakuntaan, vajoa viehtymyksen horrokseen, ja kun ei mikään enää voi saada sydäntäsi kiirehtimään tykytystään, kun olet asettanut kuoleman ihanan kruunun päähäsi, silloin, poikani, löydät iäisen rakkauden, ja sinä vajoat häneen kuin vesipisara äärettömään valtamereen. Tämä on elämä! Kun ei vielä mitään ollut, oli rakkaus olemassa; kun ei enää mitään ole, on rakkaus kumminkin oleva. Hän on ensimmäinen, hän on viimeinen, hän on Jumala, hän on ihminen, hän on luoja, hän on luotu kappale, hän on korkeus, hän on syvyys, hän on kaikki.
— Vanhus, sanoi peljästynyt beduiini, vanhuus heikontaa ymmärrystäsi; sinä et huomaakaan että herjaat; Jumala vaan oli ennen maailmaa, hän vaan on oleva kun taivaat ovat musertaneet maan pudotessansa. Hän se on joka on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja salattu, hän, se väkevä ja viisas, se on joka tietää kaikki ja voipi kaikki.[20]
Vanhus ei kuullut mitään mitä nuorukainen oli puhunut; olis luullut hänen uneksivan; hänen huulensa vavahtelivat, hänen silmänsä seisoivat liikkumattomina; silminnähtävää oli että joku näky viehätti tätä saatanan petoksen uhria loitolle maan päältä. Abdallah palasi surullisena Hafizin luoksi ja kertoi hänelle tämän uuden pettymyksensä.
— Poikani, sanoi vanhus, karta noita mielipuolia, jotka hurmaavat mielensä unelmilla kuin opiumilla tahi hadshishilla. He ovat epäjumalanpalvelijoita, jotka vaan itseänsä kumartavat. Voi houkkioita! Onkohan silmä se joka luo valkeuden? Onko ihmisen ymmärrys se joka luo totuuden? Voi sitä onnetonta joka aivoistaan lappaa maailmaa, joka on saippua-kuplaa keveämpi ja ontompi! Voi sitä onnetonta joka asettaa ihmisen Jumalan istuimelle! Jos vaan kerran on pantu jalkansa unelmain kaupunkiin, ollaan hukassa: Jumala pyyhitään pois, usko haihtuu, tahto sammuu, sielu tukehtuu, pimeyden ja kuoleman valtakunnassa ollaan.
KAHDEKSAS LUKU.
Juutalainen.
Nuoruus on halun ja toivon aika. Huolimatta vastuksistaan Abdallah ei väsynyt tiedustelemasta niiltä pyhiinvaeltajilta joita hän vartijainsa avulla saatteli Mekkaan. Yhä edelleen toivoi hän onnellista sattumusta. Mutta Persia, Syria, Egypti, Turkinmaa, India olivat mykkiä. Ei kukaan ollut kuullut nelilehtisestä apilasta puhuttavan. Hafiz oli vihoissaan tuosta uteliaisuudesta jonka hän katsoi synnilliseksi, ja Halima lohdutteli poikaansa uskottelemalla että hänkin vielä toivoi poikansa kanssa.