Eräänä päivänä kun Abdallah, tavallista surullisempana, oli poistunut telttiinsä ja hiljaisuudessa mietiskeli eikö hänen olis parasta luopua heimokunnastaan ja lähteä maailmalle hakemaan tuota taikakalua joka häntä pakeni tuli sinne eräs juutalainen vieraanvaraisuutta pyytämään. Se oli pienoinen äijä, ryysyinen ja niin laiha että vyö oli hänet kahtia leikata. Sauvaan nojautuva, hän verkalleen laahasi verisillä rievuilla käärityitä jalkojaan. Tuotuostakin nosti hän päänsä ylös ja katseli ympärilleen säälimistä rukoilevaisena. Ryppyinen otsa, tulehtuneet silmät, ohuet huulet jotka tuskin voivat peittää hampaatonta suuta, vanukkeinen, aina rinnalle asti rippuva parta, koko hänen muotonsa osoitti kipua ja puutetta. Muukalainen huomasi Abdallahin ja ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, heikolla äänellä mumisten!
— Oi, teltin herra, Jumalan vieras!
Ajatuksiinsa kokonaan vajonnut Jussufin poika ei kuullut häntä. Äijä oli jo kolmasti uudistanut rukouksensa kun hän kovaksi onnekseen käänsi kasvonsa läkeistä telttiä kohti, jossa eräs neekeri-nainen parastaikaa lasta imetti.
Juutalaisen nähtyänsä nainen pisti lapsensa kiireesti kätköön, suojellakseen sitä tuolta pahalta silmältä, juoksi teltistä ulos ja huusi pyhiinvaeltajalle: "Menetkö tiehesi, ilkeä ukko; aiotko tuoda tänne onnettomuutta? Kirotkoon Jumala sinua yhtä monasti kuin sinulla on karvaa parrassasi!"
Sitten kutsui hän koirat luoksensa ja usutti niitä muukalaisen päälle. Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi repimään.
Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi, hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan silmänräpäyksen teko. Hän nosti ylös kerjäläisen, otti hänet syliinsä ja kantoi telttiinsä. Kohta tämän jälkeen hän jo pesi hänen käsiään ja jalkojaan ja hoiteli hänen haavojaan, sillä aikaa kun Halima pani esiin daadeleita ja maitoa.
— Salli minun siunata sinua, poikani, sanoi vanhus. Halvimmankaan ihmisen siunaus ei ole halpa iankaikkisen silmissä. Jumala antakoon sinulle viisautta, kärsivällisyyttä ja rauhaa; hän poistakoon sinusta luulevaisuuden, surun ja kopeuden. Nämät ovat ne tavarat jotka hän on luvannut jalomielisille, moisille kuin sinä ja kaltaisesi ovat.
Illalla kohtalaisen atrian ympärillä istuessaan puhelivat Abdallah. Hafiz ja juutalainen kauan keskenänsä, vaikka raajarikko ei saattanut salata vastenmielisyyttään tuohon Israelin poikaan. Abdallah sitä vastoin kuunteli vanhusta mielellään, sillä vieras puhui matkoistaan, ja oli käynyt joka paikassa. Hän tunsi Maskatin, Indian ja Persian; hän oli käynyt ranskalaisten maassa ja vaeltanut kautta Afrikan erämaiden. Nyt tuli hän Sudanista ja Egyptistä ja oli paluumatkalla Syriaan ja Jerusalemiin.
— Ja se, mitä olen etsinyt, rakas isäntäni, sanoi juutalainen, ei ole rikkaus; useammin kuin kerran olen sen nähnyt tien vieressä odottavan ja olen mennyt hänen ohitsensa. Köyhyys, niin ovat viisaamme sanoneet, sopii Abrahamin lapsille kuin punaiset suitset valkealle hevoselle. Se, mitä viidenkymmenen vuoden kuluessa, erämaissa ja merillä, vaivoissa ja vaurioissa olen etsinyt, on ollut Jumalan sana, pyhät muinaistarut. Tuon kirjoittamattoman sanan jonka Jumala antoi Moosekselle Sinailla, Mooses uskoi Josuah'lle. Josuah jätti sen perinnöksi seitsemällekymmenelle vanhimmalle, nämät profeetoille, ja profeetat synagogalle; Jerusalemin hävityksen jälkeen meidän kirjanoppineet ottivat ne talmudiin; mutta kuinka paljo puuttuu siitä että ne meillä kaikki olisivat! Isäimme syntejä rangaistakseen Jumala löi totuuden pirstoiksi ja lähetti hituset kaikille ilman neljälle kulmalle. Onnellinen se joka voi koota nuot hajalliset hituset, onnellinen se joka voi löytää jumalallisen kunniakehän säteen! Maailman lapset kenties ylenkatsovat tahi vihaavat semmoista ihmistä, mutta heidän väärintekonsa ovat hänen sielulleen ainoastaan mikä myrsky on maalle: samalla kun he häntä rikki raastavat, he häntä virvoittavat ja hedelmöittävät.
— Ja sinäkö arvoisa vanhus, olet se mies? sanoi Abdallah, johon vieraan sanat niin pystyivät, ettei hän enää muistanutkaan että hän puhutteli uskotonta. Sinäkö siis olet tuon kalliuden löytänyt? Sinullako on siis kaikki totuus?