Leila nauroi, mutta Omar nousi vimmaan ja iski uhkaavan katsauksen tyttöön. Sanoa häntä, miestä joka laski piastereita miljoonittain, ukoksi ja juutalaiseksi, eikö ollut se korkeimman hulluuden todistus? Kuka järjellinen ihminen olis rohjennut noin puhua?
Vuoro tuli kohta Abdallahin, joka nyt juuri ratsasti karavaanin kupeella, sen riviä katsastamassa. Hän oli nyt sota-asussaan. Kaikki ihastelivat nuoren päällysmiehen suloista näköä. Hänen kaapunsa pitkät poimut liehuivat sinne tänne, hänen vyöllänsä kiilsivät hänen pistoolinsa kirjotaotut perät ja hänen kandjarinsa hopeakahva, hänen kasvojaan varjoava keltapunainen silkkihuivi enensi hänen silmäinsä tulisuutta. Kuinka uljas hän oli! Kaikkein sydämet riensivät häntä kohtaamaan. Yksin hevonenkin näytti olevan mielissään saamasta kantaa tämmöistä isäntää. Hamama pystytteli sieviä korviaan, nakkeli käärmeenpäätänsä ja päristeli tulta suurista sieramistaan; nähdessäsi hänen nelistä karkaavan, pyörähtävän toisaalle, seisahtuvan äkisti ja taas uudestaan karkaavan, olisit sanonut että ratsastajalla ja hevosella oli sama tahto. Kun Jussufin poika pidättyi palankiinin vierelle, eräs kameelin-ajaja ei malttanut olla sanomatta Kafurille:
— Katsos, lapsi. Sinun paksuissa egyptiläisissäsikö vai Magrebissasiko tapaa tuollaisen jalouden ja tuollaisen sulon?
— Katsopas, valtijatar, sanoi Kafur, kallistuen eteenpäin dromedaarin kaulalle, katsopas tuota komeata pukua, tuota pönäkkää ryhtiä, noita huipistettuja kynsiä, noita maahan luotuja silmiä. Kaunis lintu, etkö tahdokaan meihin katsoa? Ah, se onkin vaan valepuvussa oleva nainen, se on heimokunnan ruusu! Kameelin-ajaja, käske hänen istua meidän luoksemme, hän kuuluukin tänne.
— Tahdotko olla vaiti, pakana! sanoi Abdallah, jolta kärsiväisyys loppui; pitääkö välttämättömästi pistää rengas suusi läpi, ennenkuin saadaan käärmeellinen kielesi yhdessä kohti pysymään?
— Se on nainen, sanoi Kafur, suureen nauruun remahtaen; mies ei kosta herjauksilla. Tulepa tänne; naiset ovat luodut rakastamaan toisiansa. Sinä olet kaunis, minä olen myös, mutta valtijattareni on kauniin meistä kaikista kolmesta. Katsopa vaan!
Silmä on ajatusta nopeampi. Abdallah nosti silmänsä palankiiniin, Kafur vetäsi kiivaasti emäntänsä hunnun luoksensa, säikähtynyt Leila nakkasi päätään taapäin, huntu repesi kahtia, ja kaapu putosi hänen hartioiltaan. Leila kiljasi, pani toisen kätensä kasvoinsa eteen ja antoi toisella muutamia keveitä läpsäyksiä Kafurille, joka alkoi katkerasti itkeä nyyhkyttää. Kaikkityyni tapahtui silmänräpäyksessä.
— Kuinka tuo nainen on kaunis! ajatteli Mansurin poika; hänestä täytyy tulla minun omani.
— Kunnia olkoon hänelle joka on luonut hänet ja luonut hänet noin täydelliseksi! sanoi Jussufin poika itsekseen.
Kukapa saattanee sanoa kuinka paljo riemua tahi mielikarvautta mahtuu yhteen silmänräpäykseen? Kukapa osannee selittää kuinka nuot kasvot, jotka vaan olivat vilahtaneet Abdallahille, saattivat tunkea aina hänen sielunsa sisimpään pohjaan? Karavaani marssi marssimistaan, mutta beduiini jäi liikkumattomaksi yhteen kohti. Leila oli piiloutunut kaapuunsa, ja yhtähyvin näki Jussufin poika edessään naisen, joka hymyili hänelle. Hän ummisti silmänsä, mutta näki yhtähyvin otsan valkoisen kuin elehvantin-luu, posket punaiset kuin tulppaani, tukan mustemman kuin muskus ja gasellinkaulalle rippuvaisen, niinkuin daadelipalmun kultaisista rypäistä raskas oksa painuu maata kohti. Kaksi huulta, tulipunaista, aukesi hänen nimeänsä huutamaan, kaksi suurta silmää katseli häntä, kaksi silmää jotka heloittivat kiillolla ihanammalla kuin kasteenpisaran. Abdallah tunsi sydäntänsä viehättävän; hän pani kätensä kasvoinsa eteen.