Matkue edistyi tällä aikaa yhä, ja vanha Hafiz, joka ratsasti viimeisessä rivissä, näki kohta sisarenpoikansa olevan hänen vierellään. Hämmästyneenä nuoren päällysmiehen puhumattomuudesta ja liikkumattomuudesta, hän hiljaa kosketti hänen käsivarttansa ja sanoi:
— Poikani, jotain on tapahtunut? Eikö niin? Abdallah hypähti, niinkuin se joka yhtäkkiä havahtuu unta näkemästä.
— On, enoseni, sanoi hän alakuloisella äänellä.
— Vihollinen on täällä, huudahti nilkku; oletko nähnyt hänet? Kiitetty olkoon Jumala, ruuti saa siis puhua!
— Ei mikään vihollinen uhkaa meitä, vaara tulee toiselta taholta.
— Miten siis on laitasi, poikani? jatkoi vanhus levotonna; oletko kipeä? Oletko kuumeessa? Tiedäthän että olen lääkäri.
— Ei se ole sitä, vastasi Abdallah; ensi leväyspaikalla sanon kaikki.
— Sinä säikytät minua, sanoi Hafiz; jos ei vaara eikä kuume tee sinua levottomaksi, häiritseekö joku turmiollinen intohimo rauhaa sielussasi? Ole, poikani, varuillasi! Jumalan avulla kukistetaan uhkamieliset, Jumalan avulla voitetaan kuume; on vaan yksi vihollinen jota vastaan ollaan kokonansa turvattomat, ja se vihollinen on meidän oma sydämemme.
VIIDESTOISTA LUKU.
Kertomus Kandaharin sulttaanista.