Ja ottaen keihäänsä, lähti Abdallah matkaan, jalan muukalaisen kameelin sivulla.
Niin kauan kuin haamoitusta näkyi molemmista matkustajista, seurasi Halima ja Leila heitä silmillänsä; sitten menivät he telttiinsä jälleen. Ainoastaan Kafur jäi ulos vapisevalla sydämellä katsoa tuijottamaan. Alinomaa näytti hänestä niinkuin taivaanranta aukenisi ja erämaa antaisi hänelle hänen odotetun isäntänsä jälleen. Turha toivo! Yö levisi maan ylitse eikä Abdallah kuulunutkaan.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Kultalehti.
Kun oli ennätetty kappale matkaa erämaahan, katseli muukalainen ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksinään, ja siirti kätensä vyölle, josta pistoolinperä kiilsi.
— Minä toivon, rakas vieraani, sanoi Abdallah, että annat anteeksi lapsen epäkohteliaisuuden, kun häiritsi atriaasi.
— Jos se naisorja olis ollut minun, vastasi matkustaja, olisin antanut hänelle aika selkäsaunan.
— Täytyy olla kärsivällinen semmoisten kanssa, jotka rakastavat meitä, sanoi Abdallah. Kafur luuli suuren vaaran olevan edessäni, ja pelastaaksensa minut siitä luullusta vaarasta, hän vasten tahtoaan loukkasi sinua. Pakoittamalla sinut syömään suolojani, hän on tehnyt meidät ystäviksi elämässä ja kuolemassa. Eikö ole niin tapana teilläkin siellä Syriassa?
— Minun heimokunnassani, vastasi kauppias, kestää keskinäinen yhdistys kokonaisen päiväkauden. Mutta jos toinen päivä kuluu ilman että pistetään käsiään samaan maljaan, niin suola kadottaa voimansa ja meillä on silloin täysi vapaus vihata toisiamme niin paljon kuin tahdomme.
— No niin, rakas vieras, sanoi Abdallah naurahtaen, saatathan siis tappaa minut huomenna sittenkun olen henkesi pelastanut. Siihen asti olen sinun suojeluksessasi; siihen asti olet sinä velvollinen puolustamaan minua ketä vastaan tahansa.