— Joo minulla on taikakalu, sanoi matkustaja. Äitini antoi sen minulle kuolinvuoteellaan kaksikymmentä vuotta tätä ennen. Se ainoa kalu, jota pidän arvossa. Useammin kuin kerran, luotien vinkuessa ympärilläni, on se pitänyt kuoleman loitolla minusta.
— Oletko unhottanut ne sanat, joissa sen kalliin kalun voima on?
— En ole koskaan huolinut hankkia niistä likempää tietoa; vastasi tuntematon; äitini valitsi ne minulle, hän tiesi mitä minä en tiedä.
— Kuuntele siis niitä, sanoi Abdallah juhlallisella äänellä. Eläessämme näiden hietalaineiden keskellä, jotka vähäinen tuulenleuhka voi nostaa ilmaan, on hyvä kun saa rukouksella lähetä häntä, joka yksinään vaaraa ohjaa.
Ja käytyänsä polvilleen, kasvot Mekkaan päin, lausui Jussufin poika mielenkuohuisella äänellä seuraavat sanat:
Aamurusko.[33]
Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
Sano: Minä etsin turvaa aamuruskon herran tykönä
Pahuutta vastaan olennoissa, jotka hän luonut on.
Pimeän yön vaaroja vastaan, sen äkisti tultua päällemme.
Pahoja ajatuksia vastaan kateellisessa, joka kantaa meihin
kateutta.
— Rauha olkoon sinun kanssasi! huudahti kauppias. Ovatko nuot ne sanat, jotka äitini on minulle testamentannut? Ja tarkasti kuunnellen Abdallahta pisti hän pistoolit jälleen vyöhönsä.
Jussufin poika luki edelleen koraanista:
Ihmiset.[34]