"Jumala on itselleen pidättänyt tiedon päivästä ja hetkestä… Ei kukaan tiedä mitä huomispäivä hänelle tuo, ei kukaan tiedä millä maapiirin pilkulla hän kuolee. Jumala sen tietää, hän tietää kaikki." (Koraani 31:34.)
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Paluu.
Jussufin pojan herätessä levitti kuu lauhkeata hohtoansa hiedikolle, mutta aamutuuli tuntui jo. Vaeltaja joudutti malttamattomana askeliaan, ja aurinko oli vaan vähän ylempänä taivaanrantaa, kun hän etäältä keksi heimokuntansa teltit. Näiden edessä ja tännempänä niitä oli hänen asuntonsa; hän odotteli syksyn loppua siirtyäkseen telttiinsä puutarhasta, jonka hän oli istuttanut ja vihriästä lehtimajasta, jossa Leila niin hyvästi menestyi.
Nähdessään kansansa asuinpaikat, Abdallah seisahtui hengähtämään ja iloitsemaan näytelmästä, joka hänellä oli silmäinsä edessä. Yön rauhallisuutta oli seurannut aamun vähitellen virkenevä liike. Muutamia naisia näkyi menevän tietä myöten kaivolle, ruukku päälaella; kameelit kirkuivat ja ojentelivat pitkiä kaulojaan ilmaan, suojassa olevat lammaslaumat määkivät paimeniaan. Abdallahin teltin ympärillä oli kaikki hiljaa. Puutarhassa ei näkynyt yhtään elävää olentoa liikkuvan. "Eno alkaa vanheta," ajatteli beduiini; "minua tarvitaan siellä, näen mä. Mikä ilo saada äkillisellä tulollani ihastuttaa heidät kaikki; kukapa olisi vuosi tätä ennen sanonut minulle, että päivän poissa-olo oli tuntuva näin ikävältä?"
Hänen kukkulalta juuri laskeutessaan, lensi hevonen täyttä laukkaa hänen ohitsensa. Se oli Hamama. Hän kutsui sitä luoksensa. Säikähtynyt eläin riensi vaan tiehensä. Ensi kerran hän ei kuunnellut isäntänsä ääntä.
— Kukahan lienee päästänyt Hamaman irti? ajatteli Abdallah; kuka on häntä säikyttänyt? Tämä on taas joku kepponen Kafurilta. Ettei paremmin pidetä häntä silmällä!
Hän meni puutarhaan, jonka portti oli selki seljällään. Hänen askelensa kuultuaan tulivat koirat ulos teltistä; mutta sen sijaan että olisivat juosseet häntä vastaan, he alkoivat hurjasti ulvoa. "Jumala on suuri!" huudahti Jussufin poika; "kova onni on astunut kattoni alle!"
Samassa tunsi hän kuoleman katkeruuden. Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta polvet eivät tahtoneet kantaa häntä, hänen silmänsä pimenivät. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni jäi kurkkuun. Jo viimein ponnisti hän hurjasti ja huusi: "Eno, äiti, Leila, Kafur, missä olette?"
Vastausta ei kuulunut. Kyyhkyt kuhertelivat puiden latvoissa, mehiläiset surisivat viimeisten kukkain vaiheilla, vesi lorisi piikivien välitse noroissa, kaikki oli pirteyttä puutarhassa; teltti sitä vastoin oli äänetön ja hengetön.