Kapteini oli tuskin sanonut näitä sanoja, kun hän jo katui niitä. —- Minä olen antanut kohdella minuani lapsen lailla, ajatteli hän. Annanko nuot viisituhatta duroa takaisin? Ei, Omar on kyllin rikas maksamaan veljensä velan. Ilmankin, enkö ole pelastanut häntä Abdallahista? Jollei kauppias ole ruvennut hätäilemään, Leila nyt on matkalla Djeddahiin. Jos hän katuu, no niin, tulkoon ja vaatikoon viisituhatta duroansa takaisin; minä olen luvannut ampua jonkun, ja minä annan hänelle etuoikeuden. Tälle onnelliselle ajatukselle nauroi Kara-Chitan itsekseen, ihastellen omaa itseänsä.
Heti sen jälkeen alkoi hän taas katua. Ompa kummallista, ajatteli hän, että olen antanut voiton heikkoudelle, joka ei ole luonnollinen. Kukapa tästedes saattaneekaan enää minulta apua pyytää? Olenko nyt enää ainoastaan vanha kynsitön ja hampaaton leijona? Tuo nuori nainen, joka puhuttelee minua niin lempeästi, tuo beduiini joka ehdottomasti luottaa rehellisyyteeni, nuot äitini sanat, jotka tulevat minulle haudasta, nuot kaikki ovat pelkkää noituutta. Lemmon taikakalu, sinä juuri olet minut pilannut, ja hän kiskasi taikakalun käsivarrestaan.
— Kapteini, sanoi Abdallah, meidän täytyy mennä syvemmälle erämaahan, jos et tahdo yhtyä karavaaniin, joka näkyy tulevan tuolla alhaalla, matkaten ihanaan Medinaan.
— Ei, vastasi Kara-Chitan, päinvastoin tahdon liittyä siihen; nyt en enää tarvitsekaan sinua. Mitä pitää minun antaa sinulle kiitollisuuteni todistukseksi? Kas tässä, ota tämä taikakalu. Sinä et tiedä mistä hyvästä saat kiittää sitä, sinä et tiedä mitä se maksaa minulle. Jää hyvästi, jos joku sinun läsnäollessas sanoisi minua pelkuri-raukaksi, niin älä unhota että olen ollut sinun vieraas ja ystäväsi.
Näin sanottuaan pani hän kameelinsa liikkeelle ja eteni nopeasti, jättäen Abdallahin hämmästyksiin noista kummallisista sanoista, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää.
Yksinään jäätyänsä tahtoi Abdallah kiinittää tämän suojelevan taikakalun käsivarteensa; se oli vähäinen silkkinauhalla kääritty pergamentti-lippu, jonka päällä jotain kultalehden näköistä näytti kiiluvan. Abdallah huudahti ilosta. Siitä ei käynyt erehtyminen. Apila oli nyt täydellinen! Jussufin pojalla ei ollut enää mitään maan päällä etsittävää: timantti-lehti odotti häntä taivaassa.
Kokonansa kiitollisuuden valloissa heittäysi Abdallah kasvoilleen maahan ja luki mielenkuohuisella äänellä fattah'in:
Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
Kiitetty olkoon Jumala, maailman herra,
Lempeä ja laupias,
Vallitsija maksun päivänä.
Sinua ainoata me palvelemme, sinulta ainoalta me apua rukoilemme.
Varjele meitä oikealla tiellä,
Niiden tiellä, joille olet ylenmäärin hyviä tekoja tehnyt,
Ei niiden, jotka ovat vihasi päällensä saattaneet, eikä niiden,
jotka ovat eksyksiin vaeltaneet.
Amen, oi, enkelien, henkien ja ihmisten herra.
Rukouksen tehtyään lähti Abdallah keventyneellä sydämellä ja ilon riennättämillä askelilla kotiin päin. Uusi ajatus oli noussut hänen päähänsä, ajatus, joka jo itsessään oli uusi onni. Oliko se tosiaankin niin varma että timanttilehti oli paratiisiin pudonnut? Eikö nuot kolme, maailman kaikista kulmista koottua lehteä näyttäneet huutavan neljättä sisarta luoksensa? Taitaako Jumalan hyvä työ jäädä vaillinaiseksi? Miksi ei uuden ahkeroimisen, vielä täydellisemmän harrastuksen Jumalan tahdon puoleen onnistuisi saada korkeinta palkintoa, jota Abdallahin sydän halusi?
Tämän uuden ajatuksen viehätyksissä astui Jussufin poika tietänsä huolimatta matkan yksimuotoisuudesta ja vaivoista. Yö oli pimeä ja kuu ei noussut ennenkuin aamupuoleen. Beduiini kääriytyi kauhtanaansa, paneusi kentälle puun juurelle ja nukkui kohta. Hänen ajatuksensa ei luopunut hänestä. Hän näki unissaan alinomaa tuon jumalallisen apilan, mutta lehdet näyttivät kasvavan ja saavan inhimillisen muodon; siinä oli Leila, siinä oli Hafiz, siinä oli Halima, siinä oli Kafur-rukka, jotka, ojentaen käsiään toisilleen, muodostivat tuon salaperäisen kasvin ja ympäröitsivät Abdallahta hymyllään ja rakkaudellaan. "Huomenna, te armaani," kuiski nuori beduiini, "huomenna."