— Sinäkö siis pelastat minut, jupisi hän; siinä huomaan ammentamattoman hyvyytesi. Sinä olet veli veljettömille, sinä olet virvoittava kaste onnettomille.
— Mansurin poika, sanoi beduiini, sinun täytyy kuolla.
— Armoa, veljeni! huusi kauppias, joka alkoi huomata vaaransa; et suinkaan ole pelastanut henkeäni sitä varten että sen tehtyä heti surmaisit minut. Armoa, kaiken nimessä, mitä maailmassa rakastat! Armoa hänen tähtensä, joka on meitä molempia imettänyt!
— Halima kiroaa sinua, vastasi Abdallah; sinun täytyy kuolla.
Säikähtyneenä tuosta turmaa ennustavasta mielen-ilmauksesta beduiinin kasvoissa, heittäysi Omar polvillensa.
— Veljeni, sanoi hän, minä tiedän kuinka suuri rikokseni on; minä olen vihasi ansainnut; mutta vikani olkoon vaikka kuinka suuri, niin enkö voi sitä sovittaa? Tahdotko kaiken omaisuuteni, tahdotko tulla rikkaimmaksi mieheksi Arabiassa?
— Sinä olet murhannut Hafizin, sanoi Abdallah, sinä olet murhannut
Leilan, sinun täytyy kuolla.
— Onko Leila kuollut? huudahti Mansurin poika, itkuun purskahtaen; se ei ole mahdollista! Hänen verensä tulkoon murhaajan päälle; syytön olen minä siihen. Säästä minua, Abdallah, armahda minua!
— Yhtä kuin rukoilisit haudan kiviovelta armahtamista, vastasi
Jussufin poika; joudu, lisäsi hän, paljastaen sapelinsa; antakoon
Jumala sinulle rohkeutta kärsimään sen rangaistuksen, jonka hän
lähettää sinulle.
— Salli minun kumminkin, veljeni, jatkoi Omar vapisevalla äänellä, salli minun kumminkin tehdä rukoukseni. Et suinkaan tahdo että kuoleman enkeli tempaa minut ennenkuin olen rukoillut Jumalalta laupiutta.