— Tee rukouksesi, sanoi beduiini.
Kauppias kääri turbaaninsa auki ja levitti sen matoksi eteensä; sitten heitti hän kauhtanansa taapäin hartioilleen, laski päänsä alas ja odotti kuoleman-iskua.
— Jumala on suuri, mumisi hän; ei ole voimaa eikä väkevyyttä muualla kuin Jumalassa. Hänen me olemme; hänen tykönsä me palaamme. Oi Jumala, sinä vallitsija koston päivänä, pelasta minut helvetin liekeistä, tee laupiutta minulle!
Abdallah katseli häntä itkien. "Minun täytyy, minun täytyy," sanoi hän, ja yhtäkaikki rohkeus luopui hänestä. Tuo katala oli hänen veljensä; hän oli rakastanut häntä, hän rakasti häntä vieläkin. Kun rakkaus kerta on päässyt sieluun, se jääpi sinne kuin luoti ruumiisen; sen voi nykäistä ulos, mutta haava jää aina olemaan. Turhaa oli että Jussufin poika, saadakseen rohkeutta, mieleensä kuvaili murhattua enoansa, kuolevaa vaimoansa; vasten tahtoaan näki hän yhtäkaikki nuoruutensa onnelliset päivät. Halima likisti molempia lapsia syliinsä, vanha Hafiz asetti niitä polvilleen, kertoakseen heille sotaseikkailuksiaan. Yhteiset huvitukset, yhteiset surut, kaikki nuot muistot esiintyivät menneisyyden hämärästä suojelemaan Mansurin poikaa. Ja, kummallista kyllä! itse uhritkin nousivat ylös rukoilemaan armoa murhaajalle. "Se on veljesi, hän on kykenemätön henkeään puolustamaan," sanoi vanha sotija. — "Se on veljesi," huusi Leila, "älä tapa!"
— Ei, ei, mumisi Abdallah, lykäten luotansa nuot rakastetut haamut, minun täytyy; kun rikos rangaistaan, oikeus on sama kuin jumalisuus.
Niin häiriöissään ja tuskissaan kuin Mansurin poika olikin, Abdallahin epäröiminen ei jäänyt hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Itkien halaili Omar tuomarinsa polvia.
— Oi veljeni, sanoi hän, älä rankaise rikosta toisella rikoksella. Muista mitä Aapeli sanoi uhkaavalle veljelleen: Jos sinä ojennat kätesi lyödäkses minua, niin en minä ojenna kättäni sinua vastaan, sillä minä pelkään Jumalata, kaikkein olentoin herraa. Ah, minun hulluuteni on ollut suurempi kuin Kainin. Sinulla on oikeus tappaa minut; henkeni on liian mitätön sovittamaan sitä rikosta, johon intohimo on syössyt minut. Mutta Jumala, joka antaa anteeksi, rakastaa niitä, jotka pyytävät olla hänen kaltaisensa. Hän on luvannut anteeksi niille, jotka häntä ajattelevat. Salli minun katua! Hän on luvannut paratiisin, suuren kuin taivaat ja maa, niille jotka vihansa hillitsevät. Anna minulle anteeksi, että Jumala olis armollinen! Jumala rakastaa niitä, jotka laupiutta osoittavat.
— Nouse ylös, sanoi Abdallah, nuot sanat ovat sinut pelastaneet. Kosto on Jumalan. Olkoon Herra sinun tuomarisi; en kasta kättäni sen veressä joka on maannut äitini rinnalla.
— Aiotko jättää minut tänne yksinäni? sanoi Omar, levottomasti katsellen ympärilleen; se olis julmemmasti kuin että tappaisit minut.
Vastauksen asemesta, osotti Abdallah Hamamaa. Omar hyppäsi satulaan, asetti jalustimen eläimen kupeelle ja katosi kertaakaan taaksensa katsomatta.