Sillä aikaa kun Abdallah äänettömässä ihastuksessa katseli näitä ihmeitä, laskeutui enkeli hänen luoksensa. Ei tämä ollut se hirmuinen Azrael, se oli taivaallisen armon sanansaattaja, hyvä ja lempeä Gabrieli. Hänellä oli kädessä vähäinen timantti-lehti; mutta niin pieni kuin se olikin, se kumminkin valaisi kaiken aavikon hohdollansa.
Ylenmäärin ilahtuneena syöksähti Jussufin poika Enkeliä kohti. Hän seisahtui kumminkin yhtäkkiä. Hänen kauhistuksekseen aukesi hänen jalkainsa eteen suunnaton kuilu täynnä tulta ja savua. Päästäkseen tuon syvyyden yli joka eroitti maan taivaasta, Abdallahilla ei ollut muuta neuvoa kuin astua mahdottoman suurta kaarta myöten, joka oli tehty teräs-säilästä, hienommasta kuin hiuskarva ja terävämmästä kuin miekanterä on.
Epätoivo oli jo saada vallan beduiinista, kun samassa tunsi näkymättömän voiman tarttuvan häntä kainaloihin käsiksi ja työntävän häntä eteenpäin. Hafiz ja Leila olivat hänen vierellään. Ei hän nähnyt heitä, hän ei tohtinut kääntyä päin, pelvosta että heräisi, mutta hän tunsi heidän läsnäolonsa, hän kuuli heidän suloiset rohkaisevat sanansa; he kuljettivat häntä keskellänsä. "Jumalan, lempeän ja laupiaan nimessä," huudahti hän. Nämät sanat sanottuansa, jotka ovat paratiisin avain, lennähti hän tuulen, ukonleimauksen nopeudella toiselle puolen.
Odottava enkeli ojensi nyt hänelle tuon salaperäisen kukan. Abdallah sieppasi sen käteensä. Jopa vihdoinkin oli hänen tuo kukkanen! Nelilehtinen apila oli hänen omansa! Hänen kiihkein halunsa oli täytetty, palkinnon hetki oli läsnä. Gabrieli käänsi silmänsä toiseen päähään puutarhaa, jossa jumalallisen majesteetin istuin seisoo. Abdallahin silmät noudattivat enkelin silmiä, iankaikkisen kirkkauden säde ampui hänen kasvoihinsa. Tästä leimauksesta, jota ei mikään silmä kestä, Abdallah suistui maahan ja päästi kovan kiljauksen.
Mokomaa kiljausta ei ollut mikään ihmiskorva vielä kuullut; ei mikään ihmis-ääni ollut sitä kertonut. Haaksirikkoisen ilonvalta kun hän onnellisesti on pelastunut aaltojen riehusta, yljän ihastus kun hän ensi kerran likistää rakastettunsa rintaansa vasten, äitin viehtymys kun hän saa jälleen poikansa, jota on itkenyt, kaikki maailman ilot ovat vaan surua ja vaikerointia sen riemullisen kiljauksen suhteen, joka Abdallahin sielusta puhkesi.
Tämän äännähyksen johdosta, jonka kaiku vei kauas etäisille paikoille, maa sai jälleen viattomuus-päiväinsä ihanuuden ja pukeutui paratiisin kukkiin, taivas, sinisempi kuin safiiri, näytti muhoilevan maalle. Vähitellen kaikki hiljeni, päivä muuttui yöksi ja tuuliaispää pääsi jälleen vallalle erämaassa.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Omarin onni.
Astuttuaan jälleen kynnyksen yli kotiinsa Djeddahissa, Mansurin poika tunsi samanlaisen ilon kuin kuolemaan tuomittu, joka on pelastunut kuolemasta. Hän sulkeusi huoneisinsa saadakseen jälleen levostua; hän katsasteli aarteitansa ja luki kultakasainsa summia: niissä oli hänen elonsa, hänen voimansa! Eikö aarteet antaneet hänelle keinoa tehdä ihmisiä hänen orjikseen ja oikeutta ylenkatsoa heitä?
Omarin ilo ei kumminkaan ollut puhdasta. Vielä oli eräs uhka taivaanrannalla. Eikö Abdallah, jos hengissä pääsi kotiinsa takaisin, saattanut katua lempeyttänsä? Eikö hän, jos kuoli aavikolle, ollut jättävä kostajaa jälkeensä? Eikö sheriffi saattanut katsoa arvoisuuttansa loukatuksi? Eikö pasha möisi suojelustaan, ja möisi kalliisen hintaan? Mansurin poika karkoitti mielestään nämät ikävät ajatukset. "Miksi ilman aikojani säikyttelen minuani," sanoi hän, "kun viekkaudellani olen pahimman vaaran välttänyt? Eihän varani ole kaikki loppuneet! Pahimmat viholliseni ovat poissa; enkö siis voi päästä muistakin? Elämä on tavara, joka päivä hupeneva; mikä mielettömyys tuhlata sitä joutavissa penkomisissa! Kuinka vaikeata on olla oikein onnellinen täällä maan päällä!"