Näihin enemminkin perustettuihin penkomisiin tuli toisia, jotka hämmästyttivät Mansurin poikaa. Vasten tahtoaan ei hän saattanut olla ajattelematta tuota nilkkua, jonka hän oli tapattanut, yhtä vähän kuin Leilaa ja erämaassa kuolevan veljensä kuvaa, tämän veljen, joka, pelastaakseen häntä, jalomielisesti oli uhrannut oman henkensä.
— Tyhmiä houreita! huudahti hän. Ne juuri panevat meidän partamme vaalenemaan ennen aikojaan. Mikä heikkous ajatella tuommoisia asioita! Voinko sallimusta muuttaa? Jos vanha Hafiz ei ole enää elossa, mikäpä siihen syynä on muu kuin että hänen aikansa oli loppunut? Sinä päivänä kun Abdallah tuli äitinsä kohtuun, oli hänen kuolemanhetkensä kirjoitettuna isoon kirjaan. Miksi olen siis levoton? Olenhan rikas! Minä voin ostaa toisten omattunnot; enkö siis voisi ostaa oman sydämeni rauhaa?
Mutta liepä päätellyt kuinka paljon hyvänsä, hänen sielunsa oli yhtäkaikki levoton kuin kuohuva meri. Kun meri ei voi asettaa aaltojaan, se viskoo rannalle vaahtoa ja mutaa. "Minun täytyy katsastaa," ajatteli hän, "mitä nyt tunnen on vaan ensimmäisen pelvon ja säikähyksen jäännöstä; hölmöt sanovat sitä omantunnon tuskaksi; se on vaan vähäistä väsymystä ja kuumetta; tiedänpä miten saan sen paratuksi. Minulla on kellarissani muutamia pulloja Shiraz-viiniä, joka monasti on lohduttanut minua; minkätähden en saattais niiltä pyytää kärsiväisyyttä ja unhotusta."
Hän meni haaremiinsa ja huusi tykönsä erään persialaisen naisorjan, jonka ääni oli hänestä ihana. Se oli hairauskolainen, joka ei ensinkään peljännyt pikaria hoidella ja joka helvetillisellä hemmellä kaateli tuota kaikkein oikeauskoisten moslemien kiroamaa myrkkyä.
— Kuinka kalpea te olette, herra, sanoi hän, nähtyänsä Omarin surkastuneet kasvot.
— Se on väsymystä pitkästä matkustuksesta, vastasi Omar. Kaadapas viiniä minulle ja laula joku noita kotimaasi lauluja jotka karkoittavat ikävyyden ja tuottavat iloisuuden jälleen.
Naisorja asetti esille kaksi kullalla silailtua kristallipikaria ja täytti ne eräällä nesteellä, keltaisella kuin oljet ja läpikuultavalla kuin ambra. Sitten otti hän käsirummun, jota löi kädellään ja kyynärpäällään taikka kiepotti päänsä päällä, ja viritti laulun Shirazin satakieleltä:
Nyt pikarihin kaada juoma,
Tuo kultainen, neitoseni!
Suru, jumalien meille suoma,
Kyll' viinillä hälvenevi.
Jos ikäsi nopeesti kiitää
Ja pitkältä tuntuvi yös,
Niin viinin liekkihin liitä
Sa muistos ja surusi myös!
Ett' alla päin nurkuen muistaa
Nuoruuttamme mennyttä on
Kyll' turhaa. Sa surusi suista.
Meill' kevät on katoomaton.
Satakieli jos laaksoss' ei laula
Eik' kukkaset tuoksua tuo,
Malja kallista! Kastele kaula!
Ilon varmaan se sinulle suo!
Sa Onnetar kavala! Koettaa
Kyll' hölmö sun saavuttaa, vaan
Ei kullalla kuitenkaan voittaa
Hän voi tätä tarkoitustaan.
Joka yö kuvitukseni luopi
Mun eteeni petturin, vaan
Unhotuksen ja rakkauden suopi
Toki viini. Siit' riemun ma saan!