— Niin, anna minulle unhotusta! sanoi Mansurin poika; en tiedä mikä minua tänäpävä vaivaa; sen sijaan että huumaisi minua, viini vaan tekee minut surullisemmaksi. Lyö kovemmasti rumpuasi, tyttö, laula kiireemmin, hurmaa, innostuta minua!
Kaunis Persian-nainen pitkitti, rämisyttäen rumpua vielä vikevämpään tahtiin:
Oi, Hafiz, sen suoraan sanon,
Tuo juominen henkesi vie.
— Oi, ukko, ei Hafiz…
— Sinä kirottu! huudahti Omar, uhkaavasti liikahtaen naisorjaa kohti, joka säikähti ja juoksi pakoon. Minkä nimen manaat sinä tänne! Eikö kuolleet saa rauhassa levätä maan alla? Pitääkö heidän tulla aina tänne asti kiusaamaan minua? Minäkö, päästyäni vihollisistani, antaisin tyhjäin kuvatusten säikyttää minuani? Minäpä karkoitan nuot houreet; minä kiskon pois nuot muistot; oli miten oli, minusta pitää tulla onnellinen; minä nauran ja olen iloinen.
Hän oli juuri sanonut nämät sanat kun yhtäkkiä kiljasi kauhistuksesta.
Kafur seisoi hänen edessään.
— Mistä tulet sinä helvetin tytär? sanoi hän; mitä sinulla on täällä tekemistä?
— Sitäpä juuri tahdoin sinulta kysyä, vastasi lapsi, väkesi on vasten tahtoani tuonut minut haaremiisi.
— Mene matkoihisi, minä en tahdo nähdä sinua.
— Minä en mene täältä, jatkoi Kafur, ennenkuin annat emäntäni takaisin; minä olen Leilan orja; häntä tahdon palvella.
— Emäntäsi ei enää tarvitse palvelustasi.