— Minkätähden ei? kysyi neekerityttö.
— Minkätähden ei? vastasi Mansurin poika epävakaisella äänellä; niin, sen saat sitten tietää; Leila on erämaassa. Mene hakemaan häntä.
— Ei, sanoi Kafur, minä jään tänne; minä odotan Abdallahta.
— Ei Abdallah ole minun luonani.
— Hän on täällä, sanoi lapsi; minä olen nähnyt hänen hevosensa.
— Minun väkeni ovat vieneet hevosen muassaan, samoin kuin he ovat tuoneet tänne sinut itsesi.
— Ei, jatkoi tyttö; kun väkesi otti minut, minä olin jo päästänyt
Hamaman irti. Ollen onnellisempi kuin minä, se on päässyt pakoon. Jos
Hamama on täällä, niin on Abdallahkin täällä, ja jos hän ei ole täällä,
mihinkä olet veljesi pannut?
— Ulos täältä, hävytön! huusi Mansurin poika; pelkää vihaani. Minä saatan pieksättää sinut kuoliaaksi. Hänen näitä sanoja sanoessaan hänen silmänsä olivat hurjat kuin hullun.
— Miksi uhkaatte minua? sanoi Kafur imartelevalla äänellä. Vaikka vaan olen orja, saattanen kenties olla sinulle hyödyksi. Sinulla on, herra, joku salainen murhe, minä näen sen levottomuudesta kasvoissasi. Sen murheen minä saatan haihduttaa. Kotimaassani tunnetaan parannuskeinoja sydämen tauteihin. Vaikka suru eli omantunnon vaiva olis juurtunut sielusi kaikkein syvimpään sisustaan, niin osaan minä ottaa ne sieltä pois samoin kuin bezoar-kivellä vedetään ulos sisuksia syövyttävä myrkky.
— Ja sinulla olis se voima, sanoi Omar pilkallisella äänellä, sinulla, lapsella? Ja hän katseli tarkasti Kafuria, joka ei kumminkaan luonut silmiään alas. Ja minkäpä tähden ei? lisäsi hän, nuot Maghreb'in mustat ovat kaikki lapsia saatanalle; he ovat opetetut isänsä salaisiin konsteihin. No niin! Minulla on suru, paranna minut ja minä maksan sinulle.