Nettchen, Friedel (eri puolilla näyttämöä. Katselevat toisiinsa
salaa ja ujona).
Friedel (itsekseen). En oikein osaa sanoa, mikä minua vaivaa… mutta merkillisen oudolta tuntuu vaan… oikein peloittaa!…
Nettchen (itsekseen). Voi kuitenkin! Miten minä vaan vastaan, kun hän tunnustaa rakkautensa?
Friedel (itsekseen). Ehei, ei tätä tämmöistä kauan kestä. Suu pitää puhua puhtaaksi. (Ääneen.) Nettchen!
Nettchen. Friedel!
Friedel (lähenee Nettcheniä). Se on siis totta?
Nettchen (lähenee myös). Mikä niin, Friedelini?
Friedel. Että… että… sinä ja minä… että me… rakastamme toisiamme! (Itsekseen.) Huh! nyt se on sanottu!
Nettchen (peittää kasvot käsiinsä). Voi… Saatatpa minut kainostumaan!
Friedel (ottaa häntä kädestä). Mutta miksi, NettisenP Rakkaus ei saa kainostuttaa ketään. Rakastaahan keisari kaikkia alamaisiaan, ja niitä ei olekaan yksi eikä kaksi, eikä hän tuota kumminkaan kainostele. Ja kun vaan tulet mulle kainaloiseksi kanaksi… niin… tuota…