Loordi. Mutta välttämätön asia, auki, miss, auki!
Nettchen (itsekseen). Mitäpäs mä pelkäisinkään. (Avaa.) Astukaa sisään, mylord!
Loordi (koomillisessa yöpuvussa, kynttilä kädessä, iloisena). Goddam! Merimies ei pistänytkään häntä kuolemaan! (Astuu näyttämöä pitkin huolimatta Nettchenistä, joka häntä katselee kummastuksissaan.) Ennen en saanut paljon unta sentähden, että miss Lintulaul aina lauloi… nyt en saanut unta ollenkaan sentähden, että miss Lintulaul ei ollenkaan laulanut. Minä olin näkevinäni että on pois käsi… jalka… pää… ja aivan pistetty kuolemaan! huh! minä olin hyvin rauhaton! (miettii). Parempi on kuulla missin laulua, vaikka kuinka monta yötä, kuin luulla ettei hänellä enää ole päätä. O Yes!
Nettchen. Sallikaa minun kysyä mikä on saattanut teidät tänne näin myöhään?
Loordi. Kuulkaa, miss Lintulaul, minä pyydän, että te aina laulaisitte… kyllä minä totun.
Nettchen. Voi, mylord, min’ en voi enää laulaa milloinkaan… minä olen niin onneton! (Itkee).
Loordi. Tiedän, tiedän; mutta kyllä te vielä laulatte!… Friedel loukkasi teitä ja te odotatte häntä?
Nettchen. Minäkö?
Loordi. Yes. Minä olin hyvin… hyvin miserable lord; saatoin hänet luulemaan teitä.
Nettchen. Tekö, mylord?