"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti", lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. — — — Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä en voi vapauttaa rangaistuksesta." — — —
Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen. Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.
"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan."
"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa. Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee saada pahantekijän palkka — sitä en minä voi auttaa."
Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä valuivat kyyneleet.
Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi. Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.
"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?" lausui Juliette hiljaisella äänellään.
"Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita."
"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä — niin sentähden juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne".
"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi, koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja murhaa!"