"Ja ellei hän olisi sitä tehnyt?"
"Olisin pysynyt päätöksessäni. Minun ei tullut elää isääni, vaan itseäni ja tulevaista toimialaani varten."
Neiti Stellan katse viipyi tällä kertaa kauemmin Kurbatowin rokonarpisilla, epämiellyttävillä kasvoilla, hän oli jonkun aikaa mietteisiin vaipuneena, ennenkuin kysyi:
"Miten Teitä on miellyttänyt tähänastinen opettajatoimenne?"'
Andrei Petrowitschin kasvoille levisi äkkiä heleä puna, joka muutti hänen kasvonsa melkein kauniiksi, ja hänen kuiva, karhea äänensä sai lempeän ja hellän kaiun.
"Sitä työtä rakastan yli kaiken; mielestäni on se toisinaan ainoa työ, joka kantaa hedelmiä ja palkitsee tekijänsä vaivat."
"Mutta eikö juuri se työ vaadi suurinta kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja lujaa tahtoa?"
"Aivan oikein. Mutta sellaista työtä varten on minulla näitä ominaisuuksia riittävästi, on tähän asti ainakin ollut. En voi ajatella miellyttävämpää tunnetta, kun ihminen tuntee saadessaan huomata, silmillään nähdä ja korvillaan kuulla, kuinka siemen, jonka on jyvittäin kylvänyt, alkaa nuoressa sielussa itää, nousta oraalle, heilimöidä ja kypsyä! Tuntee olevansa luoja! Sillä sen, mikä siellä kasvaa ja kypsyy, on hänen sanansa luonut, neiti Riesemann! Kuinka suloiselta tuntuukaan tehdä sanalla ihmeitä, kääntää ihmisiä sanalla, sanalla ihmisiä uudistaa."
Neiti Stellan rinnassa vallitsi outo tunne. Hän katsoi jälleen vierasta ylioppilasta ja kysyi ihmetellen itseltään, kuinka tämän, päältäpäin katsoen niin itseensä sulkeutuneen ja juron ihmisen rinnassa voi löytyä niin aatteellisille haaveiluille tilaa. Ja millaiseen asiaan hän tunsi mieltymystä? Opettajan toimeen! Se oli melkein luonnotonta. Stella oli kuullut opettajien, mies- ja naispuolisten, suusta aina tähän asti, että ei löydy ikävämpää, hermostuttavampaa virkaa kuin opettajan virka. Heistä ei kukaan vielä ollut puhunut luojan -tunteesta, vielä vähemmän luojan- innostuksesta. He ikävöivät koko vuoden intohimoisesti kesälomaa ja koko aamupäivän vapaata iltapäivää. He pitivät itseään mielellään yhteiskunnan kidutettuina marttyyreinä ja puhuivat suurella suulla ja kovalla äänellä raskaasta, vaivoista ja vastuksista rikkaasta elämänkutsumuksestaan. Onnellista, iloista, innostunutta opettajaa ei Stella Riesemann vielä ollut nähnyt.
Eikä myöskään Henrik Bergmann. Eikä myöskään Oswald Göbler, joka taasen oli ilmaantunut morsiamensa luo. Henrik ja Oswald katsoivat, Kurbatowin puhetta kuullessaan, toisiaan, nauroivat; ja kumpaisenkin silmissä kuvastui täysin luonnollinen epäilys. Ja kun Göbler oli morsiamineen joutunut hieman etäämmälle venäläisestä, tarttui hän Stellaa hellästi käsivarteen, loi tarkkaavan katseen mietteissään olevaan neitoseen ja lausui, puoleksi kuiskaten: