"Ei — eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.
"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"
"Ei — niin muuten…"
"Neiti Riesemann, ettekö yksin —?"
Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan. Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.
Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi jotakin muuta… Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle siveellisesti vastenmielistä!
Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä, mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille moitteen aihetta… Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä itse Andrei Petrowitschille.
Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.
"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.
"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch. "Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"