"Niin."
"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus teillä sillä on?"
"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"
Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä. Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa, silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua nauramaan.
"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!" huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään tehtaasta."
Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää löytänyt.
"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.
"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti. "Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä parempi… Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"
"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja — ja aikaa… Pari tuntia päivässä, sanoitte?"
"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä kärsii vahinkoa… Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."