"Mitä tahdot?"
"Isä, rakastatko minua?"
"Mikä kysymys!"
"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"
"Mutta lapsi —!"
"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen oppii jotakin!… Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan, pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi, joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen tekee työtä!… Ja vakuutan sinulle vielä jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!… Isä, salli minun lukea lääkäriksi!"
Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata — se olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta — ja hän voitti pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt alussakin:
"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"
"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi, jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta vapisevalla äänellä… "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon! Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!… Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua huonoille teille!"