Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista." Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi, ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."
"Onko se hyvää?" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.
Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista. Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi, ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen, että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä hän panee alttiiksi perheomaisuuden."
Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."
Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli jäänyt paikalleen.
Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.
KOLMAS LUKU.
Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin, sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi. Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.
Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa, Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää, pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön, jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.
Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan. Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä, joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen, ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä pasianssinsa ääressä ja laulaa."