Vaan palajan vaelluksiini Rio de Janeiron lähistöissä.
Kun Rio de Janeirosta johtaa useita hevois-rautateitä eri suunnille kaupungin ympärystöön, saatoin jokseenkin pitkiltäkin vaelluksilta palata ehtooksi samana päivänä asuntooni pääkaupungissa. Vaan samassa määrin kuin matkoillaan käyttää mukavuuksia, välttää tavallisesti myöskin seikkailuja, jotka matkakertomuksessa voisivat lukijaa huvittaa ja samalla saattaa omituisuudet vieraan maan oloissa kenties selvimmin esiytymään. Ohimennen ne lukuisat retket, joita sillä tavoin tein Rio de Janeiron lähistöön, annan tässä vielä kertomuksen ainoastaan yhdestä vaelluksistani Atlantin rannikolla.
Kesäkuun 6 päivänä matkustin Rio de Janeiron lahden toisella puolen olevaan Nitherohy'n kaupunkiin, jonne Rio de Janeirosta pääsee höyry-lautoilla joka puolen tunnin jälkeen, samoinkuin sieltä sitten tramwaylla vielä muutamia virstoja eteenpäin lähimpiin kyliin. Lähdin matkalle tavallisissa ekskursioonivarustuksissani, pyssy seljässä ja paperirenseli sekä sadevarjo käsissä.
Nitherohy'n kaupungissa tuli luokseni ruskeaihoinen poliisi ilmoittamaan, että kaupungissa ei ollut lupa kulkea aseissa kadulla. Kysyttyäni, mitä minun sitten oli tekeminen, saadakseni pyssyni mukaani kaupungin ulkopuolelle, vastasi hän: "kätkekää se vaatteinne alle", — neuvo jota oli mahdoton seurata, vaikka pyssyni saattoikin panna kahteen osaan. Ottamalla pyssyn piiput irti käteeni ja pistämällä osan niistä takinliepeeni alle, sain kuitenkin hänen käsityksensä mukaan tyydytetyiksi hyvän järjestyksen vaatimukset.
Bondalla ajoin sitten tramwayn päässä olevaan kauppapuotiin, jossa myöskin olisi ollut hevoisia vuokrattavana, vaan jatkoin jalkaisin matkaani hyvässä kunnossa olevaa maantietä myöten, jota jo aikaisemminkin olin pitkiä matkoja kulkenut.
Poikkesin katsomaan tien vieressä olevaa vesijohtoa, josta Nitherohy'n kaupunki saapi juomavetensä. Jyrkän vuoren alla olevista lukuisista lähteistä kerätään siellä kirkasta raitista hyvänmakuista vettä pieniin sementtiseinäisiin kaivoihin, joista se sitten johdatetaan isossa kivirakennuksessa olevaan vesisäiliöön.
Heikosti kaltevalle rinteelle, jossa lähteet ovat, on istutettu leipäpuita (Artocarpus), joiden oksissa riippuu parin korttelin pituisia soikeita vihreitä hedelmiä.
Maantiestä poikkesi molemmille sivuille kyliin ja yksinäisiin fazendoihin tiehaaroja, jonkavuoksi valitsin niistä yhden, joka näytti paraiten soveltuvan matka-ohjelmaani.
Likellä tienhaaraa, jota olin aikonut kulkea, oli vähäinen venda, jonka luona seisoi muutamia Neekerejä ja Mulatteja. Menin heidän luoksensa tiedustelemaan, johtiko tie merenrannalle, ja miten pitkä matka sinne oli. Huomatessaan, että olin muukalainen, käskivät he kysymään siitä vendeirolta eli kapakan-isännältä, jonka he sanoivat luultavasti osaavan minun omaakin kieltäni. Pian tulikin esiin pitkä vaaleatukkainen nuori mies, jolle Neekerit kertoivat tiedustelevani tietä. Puhuteltuaan minua saksan kielellä ja kyseltyään kotimaastani, kertoi hän sitten norjan kielellä olevansa norjalainen merimies ja purjehtineensa Suomessakin, vaan joku vuosi sitten ryhtyneen nykyiseen ammattiinsa. Suurta menestystä ei hänellä kuitenkaan liene uudessa toimessaan ollut, niinkuin saattoi päättää hänen rappeutuneesta savimökistään ja huonosta kapakastaan, jonka varastosta saatoin eroittaa ainoastaan muutamia seiniin kiinnitetyille laudoille asetettuja viinapulloja.
Saatuani tiedot, joita halusin, jatkoin matkaani tietä myöten, jonka piti parin peninkulman päässä Norjalaisen vendasta viedä meren rannalle Rio de Janeirosta itäänpäin. Se kulki keski-ikäistä metsää kasvavien korkeiden mäkien rinteillä ja johti vihdoin avaraan laaksoon, jossa muutamien mökkien ja fazendain ympärillä oli vähän viljelystä sekä jokseenkin hedelmättömiä ahoja ja pensahikkoja. Vihdoin yhtyi se suorassa kulmassa isompaan maantiehen, jota silloin aloin seurata merenpuoliseen suuntaan.