Suomen vapautumispyrkimykset liittyivät, kuten jo mainittu, mitä läheisimmin siihen toiveeseen, että keskusvallat saisivat voiton Venäjästä. Sen kukistaminen oli ainoana pätevänä edellytyksenä, johon tässä kohden voitiin perustaa, ja Suomessa, jossa oli opittu tuntemaan venäläinen politiikka, sen päämäärät ja keinot lähempää ja paremmin kuin muualla, oivallettiin, että Venäjän valta-aseman masentuminen ei vain toisi suurempia vapaudenmahdollisuuksia omalle maalle, vaan myös torjuisi yleiseurooppalaisen vaaran. Millä tavoin vapauttaminen lopulta oli suoritettava, riippui siitä, miten olosuhteet olivat muodostuneet, kun sen hetki oli tullut. Todennäköisimmältä tuntui silloin, että riippumattomuus saavutettaisiin vasta rauhanteossa, Saksan ja muiden valtojen myötävaikutuksella. Otettiin kuitenkin huomioon mahdollisuus, että Saksa tulisi laivastollaan Suomenlahteen ja laskisi maihin joukkoja Etelä-Suomeen, käyttäen sitä sopivana lähtökohtana marssiakseen Pietaria vastaan, jossa tapauksessa Suomen kapinaannousu Venäjän valtaa vastaan olisi mahdollinen. Aktiivinen johto ryhtyi eräisiin valmistuksiin sellaisenkin mahdollisuuden varalle. Mutta se ulkomainen valta, johon suoranaisen sotilaallisen avunannon toivo lähinnä perustui, oli Ruotsi. Mielet eivät tuossa maassa kyllä olleet yksinomaan keskusvaltojen puolella, mutta Suomessa vallitsi se käsitys, että ratkaiseva enemmistö oli tällä kannalla, ei vain siksi, että yhteenkuuluvaisuudentunne oli yhdistämässä germaaniseen sukulaiskansaan, vaan myös poliittisista syistä. Ruotsin oikeistolehtien kanta näytti antavan vahvistusta tälle käsitykselle. Suomessa arveltiin, ettei Ruotsi, olosuhteiden painostuksen vuoksi, voisi pysyä puolueettomana suuressa kansainsodassa, ja luultiin, että yhtyminen Saksaan Venäjää vastaan tarjoaisi sille liian suuria poliittisia etuja, jotta se voisi olla liittymättä keskusvaltoihin. Ruotsalaisia joukkoja marssisi siis siinä tapauksessa Suomeen ja miehittäisi osia siitä. Oli ilmeistä, että väestö ottaisi ne vastaan ystävinä ja vapauttajina sekä antaisi niille apuaan, eikä mitään sanottavaa vastarintaa ollut venäläisen sotaväen puolelta pelättävissä maan pohjoisosissa. Kun Suomessa antauduttiin tällaisten toiveiden valtaan, ei otettu laskelmiin ainoastaan Ruotsin myötätuntoa Suomen kohtaloa kohtaan, vaan myöskin se etu, mikä Ruotsilla itsellään olisi vapaasta, sen avulla vapautetusta Suomesta. Venäläinen vaara ei enää väijyisi Ruotsin rajalla. Entistä tehokkaammin olisi Suomi sekä sivistyksellisesti että poliittisesti ja sotilaallisesti suojaavana puskurivaltiona välissä. Suunnitelmia täydensi ajatus, että Suomi tulevaisuudessa, kun sodan laineet olivat asettuneet, poliittisesti liittyisi Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin. Tällainen tulevaisuudenohjelma, minkä toteuttamiseksi jopa oli olemassa erilaisia ehdotuksia valtakuntien välisiksi laeiksi, sisältyi itsenäisyyspyrkimyksiin ja se sai kannatusta niinhyvin Skandinaviaan kiintyneemmässä osassa Suomen yhteiskuntaa, Suomen ruotsinkielisissä piireissä, kuin myöskin suomenkielisissä. Viimemainituissakaan piireissä ei epäröity valinnassa toiselta puolen Venäjästä riippuvan ja toiselta puolen vapaan, läheisesti Ruotsiin ja muihin skandinavisiin pohjoismaihin liittyneen Suomen välillä. Suomen ja Ruotsin silloinen liittoutuminen — niin asiaa ajateltiin Pohjanlahden itäpuolella — olisi yhdistänyt toisiinsa nämä kaksi kansaa tavalla, mikä on mahdollista vain suurina historiallisina hetkinä, ja siitä odotettiin molemminpuolista etua.

Suomalainen delegatsioni Tukholmassa oli tietenkin läheisessä kosketuksessa Ruotsin poliittisiin piireihin, minkä lisäksi, kuten jo on mainittu, lähetettiin erikoisia lähettejä puhtaasti poliittisessa tarkoituksessa neuvottelemaan näistä kysymyksistä naapurimaan yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä huomatussa asemassa olevien henkilöiden kanssa. Suomalaiset näkökohdat saivat oikeistopiireissä osakseen ymmärtämystä ja olivat jossakin määrin näissä vallitsevan käsityksen kanssa yhtäpitäviä, mutta niissä noudatettiin, lukuunottamatta n.s. aktivisteja, suurta varovaisuutta poliittisen toiminnan mahdollisuuksia punnitessa. Vasemmistopiireissä torjuttiin sitä vastoin jyrkästi jokainen ajatus, että Ruotsi sekaantuisi sotaan ja ennen kaikkea, että se liittyisi keskusvaltoihin tai tukisi niitä. Jonkunlaista kalvakkaa myötätuntoa Suomea kohtaan oli tosin tälläkin taholla huomattavissa, mutta Ruotsi ei voinut antautua Suomen itsenäisyyteen auttamisen vuoksi millekään vaaralle alttiiksi ja sotaista selkkausta Venäjän kanssa pidettiin erittäin arveluttavana. Myöskin se seikka, että liittolaisvaltiot uhkaisivat taloudellisilla kostotoimenpiteillä, jos Ruotsi ryhtyisi toimintaan Suomen hyväksi Venäjää vastaan, painoi raskaana Ruotsia ja lamautti sen toimintavapautta. Jo kesällä 1915 näyttivät suunnitelmat, jotka perustuivat siihen, että Ruotsi myötävaikuttaisi Suomen vapauttamiseksi, varsin vähän toivehikkailta. Suomessa ei tosin kokonaan luovuttu tämänsuuntaisista toiveista, mutta kävi kuitenkin välttämättömäksi suoranaisemmin koettaa saada Saksa kiintymään Suomen asiaan.

Osaksi tässä tarkoituksessa, osaksi Tukholmassa olevan delegatsionin vahvistamiseksi ja jotta se saisi arvovaltaisemman luonteen, lähetettiin syksyllä 1915 ulkomaille kaksi Suomen itsenäisyysliikkeessä huomatussa asemassa ollutta henkilöä, professori R. Erich ja vapaaherra A. von Bonsdorff. Näihin aikoihin ei ollut kysymyksessä pyytää Saksalta sotilaallista apua, vaan ainoastaan Saksan hallitus- ja muissa vaikutusvaltaisissa piireissä tehdä selkoa siitä, kuinka luonteeltaan vakavia ja oikeutettuja ne pyrkimykset olivat, joiden päämääränä oli Suomen irroittaminen Venäjästä, sekä tehdä tunnetuksi maassa vallitsevan saksalaisystävällisen mielialan luonne ja vilpittömyys. Oli tärkeätä, että Saksan poliittinen johto oli tästä varma, koska asialla saattoi olla merkitystä itäiselle sotapolitiikalle, jonka kehittymisestä Suomen kohtalo mitä lähimmin oli riippuvainen. Tässä tarkoituksessa mainitut lähetit matkustivat Berliiniin ja asettuivat yhteyteen sekä valtiokanslerin (Bethmann-Hollweg) että Saksan ulkoministeriön ynnä muutamien politiikkaan osaaottavien henkilöiden kanssa. Sodanaikainen kokemus oli tehnyt saksalaiset varovaisiksi ja epäluuloisiksi. Suomessa vallitseva ulkonainen levollisuus ei osoittanut "kapinallista" mielialaa. Maa oli sitäpaitsi teollisuudellaan ja kauttakulkukaupallaan palvellut Venäjän ja liittolaisten etuja, joten todella vallitseva mieliala oli pysynyt varjossa. Suomessa laajalle levinneen mielipiteen epäämättömäksi tueksi voitiin paljon muun ohessa vedota Saksassa olevaan suomalaiseen jääkäripataljoonaan. Sen olemassaolo oli tietenkin tunnettu Saksan poliittisissa piireissä, vaikka se pidettiin suurelta yleisöltä salassa. Oli tärkeätä selvitellä, ettei se ollut saanut alkuansa nuorekkaasta seikkailunhalusta, vaan että se oli vakava askel vapautumispyrkimyksessämme ja yritys, jota Suomessa laajat yhteiskuntapiirit kannattivat. Suomalaisten lähettien toimenpiteet olivat epäilemättä tärkeitä tapahtumien myöhemmälle kehittymiselle, joskaan ne eivät välittömästi johtaneet näkyviin tuloksiin. Mitään avunannon lupauksia tai edes jonkun verran varmoja toiveita ei Saksan puolelta annettu. Sotilaallinen tilanne ja tulevien sotatoimien suunta olivat liian epävarmoja salliakseen mitään houkuttelevia lupailuja. Mutta hyvää tahtoa Suomea kohtaan, sen aseman ja meidän vapaudenkaipuumme avartunutta ymmärtämystä sekä luottamusta pyrkimystemme vilpittömyyteen oli olemassa. Ja tämä merkitsi paljon.

Vuosi 1916 kului ilman mitään Suomen kysymykselle tärkeitä tapahtumia tai ratkaisuja. Suomalais-saksalaiset suhteet eivät nekään mainitun vuoden kuluessa osoittaneet mitään merkillepantavaa. Valistamistoimintaa jatkettiin Saksassa, ja Suomen kysymys alkoi siellä saada suurempaa huomiota osakseen. Mutta mitään varmaa tietoa Saksan hallituksen Suomeen suhtautuvasta politiikasta ei saatu. Tämä herätti jonkun verran levottomuutta sekä kotimaassa että suomalaisessa joukossa, jossa alkoi herätä kaipuu päästä palvelemaan sitä tarkoitusperää, jota varten joukko oli muodostunut ja harjoitettu. Niitä vaikutusvaltaisia saksalaisia, jotka osoittivat elävää mielenkiintoa vapautumispyrkimyksiämme kohtaan, oli alivaltiosihteeri, sittemmin ulkoasiainministeri von Zimmermann. Hänet olivat Suomesta lähetetyt asiamiehet perehdyttäneet meidän kysymykseemme. Lokakuussa 1916 Zimmermann antoi muutamille suomalaisen ulkomaadelegatsionin jäsenille ja kahdelle jääkäripataljoonan jäsenelle, jotka olivat anoneet arvovaltaista lausuntoa Saksan hallituksen suhtautumisesta Suomen kysymykseen, seuraavan selityksen: "Kaikissa tapauksissa Saksan hallitus mielenkiinnolla katselee teidän vapautumispyrkimyksiänne, sillä on etua niistä ja se aikoo kykynsä mukaan loppuun saakka jatkaa teidän etujenne valvomista. Vaikka sotatoimet eivät tulisikaan kohdistumaan koilliseen tai teidän maatanne lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa käyttävä voimaansa Suomen autonomian hyväksi." Lausunto ei sisältänyt mitään sitovaa, mutta käsitettiin kuitenkin "lupaukseksi". Se tehtiin tunnetuksi sekä jääkärijoukossa, että myös asiaan yhtyneissä piireissä kotimaassa ja oli kaikessa epämääräisyydessään omansa vaikuttamaan rohkaisevasti.

Sodan puhkeaminen ja ensimäisen sotakauden tapahtumat eivät vaikuttaneet ehkäisevästi venäläistyttämistyöhön ja sortotoimintaan, pikemmin päinvastoin. Sotatila, johon maa oli julistettu, antoi asianomaisille vielä vapaammat kädet vallan väärinkäyttöön kuin aiemmin. Santarmiston avulla, jonka valtuuksia oli lisätty, pidettiin yhteiskuntaa mitä tarkimman valvonnan alaisena. Kokoontumisvapautta supistettiin ja sanomalehdistöä vainottiin. Yksityistä omistusoikeutta loukattiin monin tavoin ja omankädenoikeus rehoitti, tietenkin välttämättömien sotilaallisten toimenpiteiden varjossa. Yksityisiä henkilöitä vangittiin ja vietiin Venäjälle ja Siperiaan. Vallitseva venäläistyttämissuunta vahvistui, kun keisari syyskuussa 1914 hyväksyi ohjelman Suomen sulattamiseksi Venäjään. Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin poliittisten hyötynäkökohtien vuoksi Puolalle annettiin sisäisen itsehallinnon saamisen toiveita! Tämä 38 pykälinen ohjelma, joka tuli tunnetuksi vasta marraskuussa ja jota siitä syystä on nimitetty marraskuunohjelmaksi, tarkoitti Venäjän valtiovallan edelleen lujittamista Suomessa ja kaiken sen tuhoamista, mikä vielä oli jäljellä Suomen oikeudesta. Se ei tosin ollut mikään laki, ohjelma ainoastaan, mutta tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet kuuluivat yksinomaan venäläisille viranomaisille, ja kuinka nämä toimivat, siitä ei Suomessa puuttunut kokemusta. "Pienten kansojen vapaus ja riippumattomuus", joiden puolesta Venäjän liittolaiset, länsivallat, ilmoittivat taistelevansa, eivät suinkaan tulisi Suomen kansan osaksi. Englanti kuitenkin teki mainitun ohjelman johdosta diplomaattisen esityksen Venäjän hallitukselle, joka sen johdosta antoi laimean selityksen. Suomen kansaneduskuntaa ei uskallettu tai tahdottu kutsua koolle sodanaikana. Kansa oli tuomittu vaikenemaan. Jos joissakin suomalaisissa isänmaanystävissä vielä oli rahtunen lojaalisuutta, antoi marraskuun ohjelma sille kuoliniskun. Keisarin käydessä Helsingissä maaliskuussa 1915 — ensi kerran koko hallitusaikanaan — oli vastaanotto kylmä, sillä todelliset tunteet olivat jo nollapisteen alapuolella. Maamme venäläistyttämistä jatkettiin edelleen uudella vauhdilla, varsinkin sen jälkeen kuin armenialainen Borovitinov oli nimitetty senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja ottanut hallinnon johdon käsiinsä. Sisäinen hallinto järjestettiin yhä enemmän venäläismalliseksi. Yleisen vastarinnan mahdollisuuksia supistettiin yhä enemmän. Yksityisiä lainkuuliaisia virkamiehiä ja tuomareita vainottiin yhä edelleen sodan puhjettuakin sen vuoksi, että he kieltäytyivät tunnustamasta valtakunnanlainsäädäntöä Suomessa päteväksi. Tämänlaatuisista väkivallanteoista kuohuttivat mieliä enimmin ne toimenpiteet, jotka kohdistettiin erääseen Suomessa suuresti arvossapidettyyn kansalaiseen ja tuomariin, kansaneduskunnan entiseen puhemieheen P.E. Svinhufvudiin. Hän oli laittomuusjärjestelmän peloton vastustaja ja samalla itsenäisyysliikkeen harras ystävä. Syksyllä 1914 hänet vangittiin ja karkoitettiin syrjäiseen Siperian seutuun (Tymskoeen), hän kun oli kieltäytynyt tunnustamasta venäläisen prokuraattorin virkapätevyyttä. Toimenpide sekä loukkasi että samalla kiihdytti maassa vallitsevaa mielialaa. Venäjän jatkuvat vastoinkäymiset sodassa ja varsinkin Puolan menetys herättivät kuitenkin vähitellen levottomuutta Suomen venäläisissä vallanpitäjissä ja lamauttivat jossakin määrin heidän toimekkuuttaan venäläistyttämistyössä, — alkavan heikkouden tunnon oire.

Mutta sen sijaan alettiin suunnata huomiota varsinaisiin vapauden pyrkimyksiin, ensi sijassa jääkäriliikkeeseen, joista venäläisellä taholla vähitellen oli saatu vihiä. Tämä "valtakunnankavaltamiseksi" leimattu liike, joka lisäksi ilmeni suoranaisena yhteistoimintana valtakunnan vihollisten kanssa, oli tietenkin ehkäistävä ja mikäli mahdollista kukistettava. Se vaati joka tapauksessa kostotoimenpiteitä. Vuosien 1915-1916 vaihteessa venäläinen santarmisto ja salainen poliisi ryhtyivät tiedusteluihin ja voimakeinoihin. Niitä nuoria miehiä, jotka olivat tai joiden oletettiin olevan sekaantuneet tähän liikkeeseen, etsiskeltiin ja vangittiin, milloin heitä onnistuttiin tapaamaan. Useita kymmeniä heistä teljettiin ensi aluksi suomalaisiin vankiloihin, missä heitä jonkun aikaa säilytettiin, mutta siirrettiin sitten Pietariin. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa saivat santarmiston taholta kärsiä rettelöimistä ja useita vanhempia kansalaisia karkoitettiin Venäjälle siitä syystä, että heidän poikansa olivat liittyneet jääkäriliikkeeseen. Itsenäisyysliikkeen järjestön jäljille ei santarmisto kuitenkaan päässyt, mutta useita sen toimeliaimpia, eri ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvia työntekijöitä vangittiin ja monen oli pakko paeta maasta. Suomen vapaudenliike oli jo liian voimakas tästä pysähtyäkseen. Yhteiskuntamme oli kuitenkin tuonut ilmi vihamielisyytensä valtakuntaa kohtaan ja venäläisellä taholla valmisteltiin suurta valtiollista oikeudenkäyntiä, jonka tuli paljastaa Suomen taholta harjoitetut rikolliset salavehkeilyt. Tämä olisi epäilemättä johtanut mitä vakavimpiin seurauksiin sekä yksityisille että koko maalle, jolleivät taaskin historian tapahtumat olisi sekaantuneet asiain kulkuun ja pyyhkäisseet pois kaiken sen, mitä näin oli valmisteltu, samalla avaten vankilain portit Suomen vapaudentaistelijoille.

Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.

Venäjän maaliskuussa 1917 tapahtuneella vallankumouksella oli mitä suurin merkitys tapahtumien edelleen kehittymiselle Suomessa. Mahtava Venäjän valtakunta — tuo savijalkojen varassa oleva suunnaton koljo — järkkyi perustuksiltaan. Se ei voinut kestää kaikkia pitkällisen, onnettoman sodan tuottamia vaurioita. Tosin meidänkin maassamme jo aavistettiin, että Venäjän yksinvaltainen hallitusjärjestelmä kumottaisiin, mutta ajateltiin, että mullistus todennäköisesti tapahtuisi vasta sodan loputtua. Niin nopeaa, veretöntä ja kuitenkin niin jyrkkää kumousta ei Suomessa odotettu. Jollei ota huomioon niitä väkivallantekoja, joita venäläiset sotilaat harjoittivat upseerejansa kohtaan, voi sanoa, että Suomessa vallankumouksen aikana oli ulkonaisessa suhteessa rauhallista. Maamme säilyi välittömästi joutumasta vallankumoushuumaukseen ja yhteiskuntakoneisto toimi edelleen. Uuden vallankumoushallituksen toimesta vangittiin venäläisen sortojärjestelmän huomattavimmat edustajat Suomessa, kenraalikuvernööri Seyn ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinov, jotka vietiin Pietariin. Mutta maamme oli tietenkin käytettävä tilaisuutta puoltaakseen oikeudellisia vaatimuksiaan. Eduskunnan luottamusmiehistä puolueittain valittu delegatsioni lähti Venäjän pääkaupunkiin uudelle hallitukselle esittämään autonomian ja laillisuuden palauttamisen vaatimukset. Nämä eivät kohdanneet mitään vastustusta, vaan saivat päinvastoin osakseen suurta myötämielisyyttä. Väliaikainen hallitus, jonka puheenjohtajana oli ruhtinas Lvov ja jossa lokakuulais- ja kadettipuolue olivat voimakkaasti edustettuina, oli ryhtynyt hoitamaan valtakunnan korkeimman vallan tehtäviä. Se antoi 20 p:nä maaliskuuta julistuskirjan, jolla suomalaisten ehdotusten mukaisesti Suomen autonomia täydelleen palautettiin ja kaikki laittomat asetukset julistettiin kumotuiksi. Näihin kuului myös duuman päättämä valtakunnanlainsäädäntölaki, jonka samassa tuokiossa mitättömäksi julistamista suomalaisella taholla tuskin oli odotettu. Suomi oli siis jälleen julistettu sisäisesti vapaaksi ja saattoi, ainakin muodollisesti, ottaa sisäiset asiansa omiin käsiinsä. Eduskunnassa, joka nyt kiireisesti kutsuttiin koolle, oli viimeisten vaalien nojalla sosialisteilla enemmistö. Tämän johdosta, samoin kuin eräiden sosialistien taholta tehtyjen, tässä tilanteessa epäolennaisten vaatimusten — eduskunnan aikaisemmin hyväksymien kunnallislain, kieltolain y.m. heti paikalla vahvistamisen — vuoksi johtivat neuvottelut uuden senaatin kokoonpanosta siihen tulokseen, että muodostettiin kokoomushallitus, jossa sosialistit olivat enemmistönä ja puheenjohtajana eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti O. Tokoi. Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty vapaamielinen, entinen valtakunnanneuvoston jäsen M. Stahovitsh, hyväntahtoinen, parasta tarkoittava mies, mutta vailla kokemusta valtiomiehentehtävissä. Väliaikaisesti Suomea varten asetetun komisaarin Roditsevin tilalle nimitettiin ministeri-valtiosihteeriksi insinööri C. Enckell.

Vallankumouksen puhjettua pääsivät vapautumistyöhön osallisina vangitut, Pietarissa vankeina säilytetyt suomalaiset nuorukaiset vapaiksi ja kiiruhtivat kotimaahan. Vähitellen palasivat myös Venäjälle karkoitetut, niiden joukossa Svinhufvud, joka oli nimitetty prokuraattoriksi. Matkallaan maan halki ja pääkaupungissa otettiin hänet vastaan innokkain kunnianosoituksin.

Näiden suuriarvoisten tapahtumien tieltä painuivat vapaudenpyrkimykset lyhyeksi aikaa syrjään. Uudet, läheisemmät näköalat peittivät kauempana olevat. Oli niitä, joita Venäjän hallituksen ja vallankumouksen lupaukset häikäisivät ja jotka katsoivat perustan jo olevan olemassa jatkuvaa kehitystä varten, kun taas toiset alusta pitäen asettuivat epäilevälle kannalle idästä päin puhalteleviin vapaudentuuliin ja lupailuihin nähden. Suomella oli pitkä ja surullinen kokemus siitä, miten paljon sellaisiin saattoi perustaa. Ei ainoastaan tsaarinvaltainen hallitussuunta ollut uhkaavana käynyt Suomea kuristamaan. Suurin vaara oli se, että Suomi oli Venäjästä valtiollisesti riippuvainen. Suomessa ei voitu unhottaa, ettei ainoastaan Venäjän hallitus, vaan myöskin valtakunnanduuma oli ollut osallisena väkivallanteossa ja antanut sille suostumuksensa. Kansanhallitsema Venäjä ei tarjonnut suurempia takeita kuin itsevaltainenkaan; ja kuka voisi taata, mihin suuntaan kehitys Venäjällä tulisi kulkemaan? Tällaisia ensimäistä huumausta hillitseviä ajatuksia tuotiin julkisesti ilmi jo siinä kansalaisjuhlassa, jolla Svinhufvudin paluuta Helsinkiin vietettiin.