Ja kuitenkin tämän yleisen lohduttomuuden, vastarinnan väsähtämisen ja Suomen yhteiskunnan näennäisen toivottomuuden alla kyti uskonkipinä, usko vapauteen, maamme valoisaan tulevaisuuteen. Kysymyksiin: milloin ja miten? ei kukaan rohjennut vastata. Mutta nuorisopiireissä kipinä saattoi hetkeksi leimahtaa liekkiin ja ilmaista olemassaolonsa. Niin kävi pohjalaisten ylioppilasosakuntien Porthan-juhlassa marraskuussa 1913, jossa "itsenäisyysajatus" sytyttävässä puheessa (K. Koskimies) lausuttiin julki ja herätti innostusta. Tällaiset tunnelmat kuitenkin pian haihtuivat lohduttomassa todellisuudessa, joka ei voinut tarjota mitään virikettä rohkeille toiveille. Mutta kipinä ei enää koskaan tyystin sammunut. Ei ole unohdettava, että ylioppilaspiireissä lähinnä edellisinä vuosina oli toimitettu "Nuori Suomi" nimistä lehteä, joka — joskaan ei tietenkään täysin selvää kieltä käyttäen — esiintyi tätä, inhimillisten laskelmien mukaan silloin vielä kaukaista päämäärää kohti suuntautuvien voimien, pyrkimysten ja toiveiden tulkkina. Kansan syvissä riveissä ei uskonkipinä myöskään ollut sammunut, joskin siellä elettiin passiivisina. Vaistomaisesti, itsepäisellä elämäntahdolla, pidettiin kiinni siitä tunnosta ja vakaumuksesta, ettei kansa, joka tahtoo elää, ole sortuva. Toivottomuudessakin toivottiin. Venäläinen voitonhuuto "Finis Finlandiae" ei ollut toteutuva. Sortopolitiikka oli itse valmistanut maaperän niiden voimien kehitykselle, jotka se luuli ainiaaksi kukistaneensa.

Suomi ja maailmansota.

Tällä kannalla olivat asiat, kun maailmansota elokuussa 1914 puhkesi. Se avasi maallemme uusia näköaloja, joiden edessä neuvottomuus ja epävarmuus aluksi valtasi mielet. Meidän poliittinen ajattelumme oli ollut jokseenkin yksipuolisesti kytkettynä Venäjää vastaan käytyyn, ahtaissa juridisissa muodoissa liikkuvaan oikeustaisteluun. Passiivisen vastarinnan jokseenkin yksinkertaisissa puitteissa liikkuessaan tämä taistelu oli antanut tuiki vähän tilaisuutta askarrella suurpolitiikassa ja sen tarjoamien mahdollisuuksien yhdistelmissä. Näin ollen oli luonnollista, ettei Suomessa heti oltu selvillä suurista maailmantapahtumista, vaan seistiin epävarmoina ja kysyvinä niiden vaatimusten edessä, joita ne kansallemme asettivat. Oli ilmeistä, etteivät nämä tapahtumat ainoastaan voineet, vaan että niiden täytyi vaikuttaa myöskin meidän sotaan sekaantuneen vallan yhteydessä olevaan maahamme. Riippui tietenkin ensikädessä sodan kulusta ja lopputuloksesta, mutta myös Suomesta itsestään, mihin suuntaan tämä vaikutus oli käyvä. Jollei Suomen yhteiskunta tällöin mielinyt asettua aivan passiivisesti odottamaan tapahtumien kulkua, vaan jos se halusi koettaa osaltaan vaikuttaa niihin määrätyssä tarkoituksessa, silloin avautui sen politiikalle oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta eli pääsuuntaa. Toinen niistä oli: koettaa uudelleen herättää eloon jo sammunut lojaalisuuden tunne Venäjän valtakuntaa kohtaan ja toimia tämän mukaisesti sekä siten hankkia maallemme Venäjän ja sen liittolaisten mielisuosio, toivossa, että siten saataisiin jälleen suurempi kansallinen vapaus ja uudelleen päästäisiin nauttimaan sisäistä itsehallintoa. Mutta liian kalliisti ostettu voidakseen unohtua oli kokemus, ettei Venäjään ollut luottamista, ettei sen kiitollisuus ja jalomielisyys ulottuisi kauemmas kuin ulkonaisten olosuhteiden pakko teki Suomen vaatimusten varteenottamisen hyödylliseksi. Myöskin länsivaltojen mielenkiinto Suomea ja sen autonomiaa kohtaan — vaikkakin ne olivat ottaneet ohjelmaansa pienten kansojen oikeuden ja vapauden — näytti niiden liittolaissuhdetta Venäjään ja suurpoliittisia näkökohtia silmälläpitäen liian epävarmalta, jotta siihen olisi voinut turvautua. Eikä monikaan, edellytysten ollessa tällaiset, puoltanut Venäjän lojaalista kannattamista sodassa. Ne, jotka sen tekivät — tätä mielensuuntaa esiintyi erikoisesti eräissä liikemiespiireissä ja joillakin alunpitäen länsivaltalaismielisillä henkilöillä — saivat varsin vähän kannatusta. Todellista lojaalisuutta olisi enää ollut mahdoton saada viriämään. Osoittautui nyt olevan onneksi maalle, ettei sillä ollut mitään omaa sotaväkeä, sillä tämän olisi epäilemättä ollut pakko sodassa taistella Venäjän armeijoissa päämäärien puolesta, jotka eivät ainoastaan olleet maallemme vieraat, vaan suorastaan sen etujen vastaiset, mikä seikka todennäköisesti olisi johtanut ennenaikaisiin kohtalokkaisiin ristiriitoihin.

Toinen mahdollisuus kävi suorastansa päinvastaiseen suuntaan. Se lähti siitä tosiasiasta, että Venäjä oli Suomen vihollinen ja pysyisi sinä, niin kauan kuin sen mahti oli murtumaton ja sen oli mahdollista sortaa maatamme. Vain Venäjän joutuminen sodassa tappiolle saattoi tarjota Suomelle mahdollisuuden saada takaisin, mitä se oli kadottanut, ja kenties viedä vielä kauemmaskin — täydelliseen riippumattomuuteen. Suomen kuolemantuomio oli jo langetettu. Jos sen autonomian palauttaminen oli saavutettavissa, merkitsisi tämä todennäköisesti vain tuomion lopullisen toimeenpanon lykkäystä. Kansallisen ja valtiollisen olemassaolomme ainoa pelastus oli maamme irtipääsy Venäjästä. Tämä vapautuksen ajatus ei ollut rikollinen. Suomella ei enää ollut mitään oikeudellis-siveellisiä velvoituksia Venäjää ja sen hallitsijaa kohtaan. Molemminpuolisesti velvoittavat siteet olivat hallitsija ja Venäjän kansa toispuolisesti rikkoneet. Vain pakon kahleet pitivät nyt enää Suomea Venäjään kytkettynä. Tämä poliittinen suuntaviiva perustui edellytyksiin, jotka silloin vallitsevissa oloissa tuntuivat uhkarohkeilta, mutta tässä oli kaikissa tapauksissa olemassa historiallinen voitonmahdollisuus — ainoa, jolla oli suurempaa arvoa — jollainen ei kenties koskaan enää tarjoutuisi. Se vaati suurta päättäväisyyttä, mutta samalla runsaasti varovaisuuttakin, jottei maamme ennen aikojaan joutuisi vaaralliseen seikkailupolitiikkaan. Sen pääedellytys oli, kuten sanottu, ei ainoastaan Venäjän heikentäminen, vaan tämän vallan tappio sodassa. Keskusvaltojen ja ensi sijassa Saksan puolelta oli apu tuleva, jos se yleensä tulisi. Tähän mahdollisuuteen oli turvauduttava kaikkine sen tuomine vastuineen ja vaaroineen. Saksan jo sodan alussa saavuttamat voitot vahvistivat siihen kohdistettuja toiveita. Tämä ajatuksenjuoksu noudatti yksinkertaista, sitovaa johdonmukaisuutta, ja kuitenkin ei yksistään kylmä harkinta, vaan pääasiallisesti itsesäilytysvietti ja vaistomainen historiallinen tunne sai suomalaiset kohdistamaan myötätuntonsa keskusvaltoihin ja uskomaan germaanien jatkuvaan menestykseen heidän jättiläiskamppailussaan. Suomen yhteiskunnassa yhä voimakkaammin ilmenevällä "saksalaismielisyydellä" oli juurensa lähinnä tämänlaatuisissa ajatuksissa, tunteissa ja mielialoissa, joskin aikaisemmat kauas ulottuvat sivistykselliset ja taloudelliset suhteet Saksaan olivat tehneet maaperän sille otolliseksi. Vihamielisyyttä länsivaltoja kohtaan ei Suomessa tunnettu, mutta liittolaisuussuhde maan ainoaan ja mahtavaan viholliseen, sen sortajaan ja pyöveliin, heikensi sitä myötätuntoa, jota niitä kohtaan oli olemassa.

Tätä maailmantapahtumien herättämää uutta liikettä, jonka tarkoitusperänä oli maan irroittaminen Venäjästä, maamme vanhemmat poliitikot eivät panneet alkuun tai ottaneet huomaansa. He pysyivät ainakin aluksi ja jokseenkin kauan siitä syrjässä. He olivat pitkällisen oikeustaistelumme katsantotavan, päämaalin ja menetelmien siteissä eivätkä sen tähden voineet päättäväisesti suunnata katsettansa niille avarammille aloille, joita ulkopoliittiset tapahtumat nyt avasivat maallemme. Lähinnä nuoriso, ensi sijassa yliopistonuoriso, vaistomaisesti ryhtyi tähystämään uusia näköaloja ja tuli niiden ajatusten ja tunteiden kannattajaksi, jotka sitten saivat valtoihinsa suurimman osan Suomen yhteiskuntaa. Vanha, ääriviivoja vailla ollut itsenäisyysunelma astui esille pilventakaisuudestaan, se tuli nyt todellisuutta lähemmäksi ja tuntui olevan tavoitettavissa. Näköjään toivottomaan passiiviseen oikeustaisteluun väsynyt nuoriso, jossa jo epätoivon oireita esiintyi, sai nyt korkean positiivisen päämaalin, jonka eteen elää ja toimia. Sille tarjoutui mahdollisuus teoissa toteuttaa ajatuksiaan ja tunteitaan, se sai jälleen uskaltaa jotakin maansa puolesta. Aktivistinen henki ei ollut kokonaan tukahtunut, joskin pakollinen toimettomuus oli sen lamaannuttanut ja aikaisempi aktivistinen liike oli sammunut. Jollei nuoriso päättäväisesti ja oikeaan osuneella vaistolla olisi antautunut toiminnan tielle, olisivat ne vanhemmat yhteiskunnan jäsenet, jotka samoin kuin nuoriso omaksuivat vapautumisaatteen, ehkä passiivisemmin odottaneet tapausten kulkua. Korkeintaan he olisivat turvautuneet diplomaattisiin keinoihin voittaakseen ulospäin suunnatulla poliittisella toiminnalla mieliä Suomen asialle rauhanteossa. N.s. jääkäriliike, kuten sitä sittemmin nimitettiin, tuli Suomen itsenäisyyspyrkimysten ensimäiseksi ulkonaiseksi muodoksi ja se aloitti samalla Suomen aktiivisen ulkopolitiikan. Aloitteen teki ryhmä ylioppilaita ja se tarkoitti Suomen nuorukaisten sotilaallista kasvatusta ulkomailla. Tällöin ajateltiin ensiksi jotakin puolueetonta maata, Ruotsia tai Tanskaa, mutta aikeiden toteuttaminen kohtasi täällä vaikeuksia, josta syystä käännyttiin Saksan puoleen, missä suunnitelma lyhyen epäröimisen jälkeen hyväksyttiin. Yritys sai täten paljoa suuremman laajuuden kuin alkuperin oli ajateltu ja johdettiin määrättyyn ulkopoliittiseen suuntaan. Liikkeen tarkoitukset olivat sekä siveellisiä että poliittisia. Sen tuli herättää ja nostattaa maan nuoriso ja tämän välityksellä koko maa passiivisuudesta ja toivottomuudesta toiminnan intoon ja uhrautuviin tekoihin korkeimman ajateltavissa olevan isänmaallisen päämäärän, maan vapauden ja täyden itsenäisyyden saavuttamiseksi. Sen tuli ulospäin olla vapautumispyrkimyksemme ilmauksena ja, lähinnä keskusvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle, teossa osoittaa, mitä Suomi omalle osalleen toivoi maailmansodasta. Sen tuli, jos niin vaadittiin, valmistaa kansallemme suurempi mahdollisuus itse asein myötävaikuttaa maan vapauttamiseen vieraasta vallasta, ja sen tuli, jos tarkoitus saavutettiin, turvata maallemme sotilaallisten ohjaajien ja tulevan puolustuksemme ydinjoukko. Eivät ne nuoret sen enempää kuin vanhemmatkaan henkilöt, jotka antoivat yritykselle myötätuntonsa ja kannatuksensa, olleet näkemättä sen vaikeuksia ja vaaroja, mutta asema pakotti astumaan ratkaisevan askeleen. Kuten myöhemmin osoittautui, toteutuivat yrityksen kaikki tarkoitusperät. Harvoin lienee intuitiivisesti omaksuttu suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan oikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla edesvastuullinen teko. Ulkonaiset tapahtumat myötävaikuttivat ihmeellisen onnellisesti siihen, että tarkoitettu päämaali saavutettiin, ja punaisena lankana kulkee jääkäriliike läpi koko vapautustyön.

Enemmän kuin puolivuosisataa aikaisemmin, vallitsevan vapaudenkaipuun vaikutuksen alaisena ja itämaisen sodan herättämiä vapaudenunelmia heijastaen oli nuori suomalainen runoilija Frans Mörtengren, upseeri ammatiltaan, kuolinvuoteeltaan ylioppilaskunnalle omistetussa runossa ennustanut siitä nuorisonteosta, joka sai ilmauksensa jääkäriliikkeessä. Runossa sanotaan [säkeet suomensi O.M.]:

Sa nuori joukko! Sinust' ydin varttuu,
jonk' ympäröivät pojat Suomenmaan.
Sun tulestasi heihin hehku tarttuu
verensä synnyinmaalle uhraamaan.
— — — —
Mut, joukko nuori, miss' on miekka oiva,
jonk' iskuun paljastat, kun aika on?
Kivääri miss' on surmaa salamoiva? —
Aseita antaa Saksa, Albion.
Niin vastaat, vaan ne hanki aikanaan,
tai tyhjin käsin jäät, kun taistellaan.

Näin kävi, kun aika oli tullut.

Tämä sotilaskasvatusta tarkoittava liike alkoi vuoden 1914 lopussa. Se lähti, kuten sanottu, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun opiskelevan nuorison molempia kieliryhmiä edustavista piireistä, mutta siitä tuli vähitellen kansanliike, joka levisi yli maan. Salassa nuoret miehet matkustivat Ruotsiin ja sieltä Saksaan; Tukholmaan ja Berliiniin perustetut toimistot huolehtivat heidän perille saapumisestaan. Heidän asemapaikakseen tuli Etelä-Holsteinissa oleva Lockstedtin leiri, missä he aluksi muodostivat "Pfadfinder" (= partiolais-) joukon. Talven ja kevään kuluessa joukkoon saapui noin 200 suomalaista nuorukaista, enimmältä osalta ylioppilaita ja ylemmän koulusivistyksen saaneita nuoria henkilöitä. Ne, jotka tänne kokoontuivat muukalaislegioonaksi, eivät olleet joukko seikkailijoita tai rappiolle joutuneita olentoja, vaan lupaavia nuoria miehiä, jotka keskeyttivät opintonsa tai toimensa kotimaassa täysin tietoisesti antautuakseen korkeaan isänmaalliseen tehtävään. Tässä vaatimattomassa muodossa jatkui harjoitus elokuuhun 1915, jolloin tuo pieni joukko muodostettiin preussiläiseksi jääkäripataljoonaksi. Lisävoimien kokoaminen kotimaassa sai nyt uutta vauhtia. Seuraavan syksyn ja talven kuluessa liittyi pataljoonaan lähes kaksituhatta nuorukaista. Niitä tuli kaikista osista maata, mutta verrattomasti enimmän kuitenkin Pohjanmaalta. Myöskin Uusimaa ja Karjala olivat hyvin edustettuina. Sivistyneet ainekset olivat uudessakin pataljoonassa vahvana osana, mutta eivät enää olleet lukumäärältään voitolla. Talonpojanpojat, käsityöläiset ja työväki olivat hyvästi edustettuina. Kokoonpanonsa puolesta pataljoona tarjosi kuvan koko Suomen kansasta tai sen paremmasta osasta. Sosialidemokraattisella taholla suhtauduttiin "jääkäriliikkeeseen" jonkun verran pidättyvästi, mutta ei asetuttu sitä kohtaan vihamielisiksi, ja tästäkin puolueesta oli yksityisiä nuorukaisia liittynyt tähän suomalaiseen joukkoon. Täydellinen järjestö ohjasi kotimaassa jääkäriliikettä, järjesti etappiteitä ja piti huolta siitä, että nuoret miehet pienissä joukoin huomaamatta pääsivät pujahtamaan yli rajan. Lukemattomia vaikeuksia oli tässä voitettavana, kun Suomen yhteiskunta oli santarmiston ja sotaväen ankaran valvonnan alaisena. Pataljoona sai nyt kaikinpuolisen sotilaallisen kouluutuksen ja katsottiin toukokuussa 1916 kypsyneeksi suorittamaan rintamapalvelusta. Se lähetettiin silloin Saksan itärintamalle — ei sodassa uhrattavaksi — vaan silmällä pitäen sen vastaista tehtävää omassa maassa, saamaan tarpeellisen taistelukunnon sodassa venäläisiä vastaan. Kymmenen kuukauden rintamapalveluksen jälkeen, jossa joukko otti osaa sekä asemasotaan että muutamiin avoimiin taisteluihin, se maaliskuussa 1917 vietiin Libauhun.

Suomessa vallitsevien ajatustapojen ja mielipiteiden sodan ensi kuukausina jonkun verran vakiinnuttua ja varmistuttua järjestettiin täällä isänmaan ystävien kesken poliittinen toiminta, joka asetti maan riippumattomuuden päämaalikseen. Tämä tapahtui jokseenkin samoihin aikoihin kuin jääkäriliike alkoi, johon se mitä lähimmin liittyikin. Muodostui useita pienehköjä samanmielisten yhtymiä, jotka kukin tahollansa ja alallansa toimivat yhteisen tarkoitusperän hyväksi ja sitten yhtyivät yhteisen johdon, n.s. itsenäisyysliikkeen aktiivisen komitean ("A.K") alaisiksi. Osa ryhmän vanhempia, eri puolueisiin kuuluvia kansalaisia muodosti neuvottelevan valiokunnan koko liikettä varten. Toiminta tarkoitti valistustyön ja propagandan tekoa maassa ja ennen kaikkea jääkäriliikkeen edistämistä, mutta myöskin poliittisen yhteyden ylläpitämistä ulkomaiden, ensi sijassa Ruotsin ja Saksan kanssa. Se ei kuitenkaan ollut aivan yksipuolisesti suunnattu aktiiviseen osanottoon taisteluihin, vaan valmistauduttiin myös sen mahdollisuuden varalta, että Suomen kohtalo ratkaistaisiin neuvottelupöydän ääressä. Suomalainen delegatsioni toimi syksystä 1914 Tukholmassa (J. Castrén, H. Gummerus, E.A. Fabritius y.m.) ja myöskin Berliiniin olivat siellä oleskelevat maanmiehet perustaneet poliittisen toimiston Suomea varten (Fr. Wetterhoff y.m.); näiden kanssa oli Suomessa oleva johto säännöllisessä yhteydessä. Kotimaasta lähetettiin suoraan arvovaltaisia lähettejä Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin sekä myöskin Pohjois-Amerikkaan, mahtavimpaan puolueettomaan valtioon, jonka tehtävän rauhanteossa katsottiin saavan suuren merkityksen, herättämään siellä johtavissa piireissä mielenkiintoa Suomen asemaa ja sen kansallisen vapauden pyrkimystä kohtaan. Koko tämän toiminnan täytyi tietenkin tapahtua salassa, herättämättä viranomaisten huomiota, mikä luonnollisesti tuotti työlle suuria vaikeuksia. Merkillistä kyllä kesti jokseenkin kauan, ennenkuin venäläisen vakoilujärjestön onnistui päästä tämän "valtakunnankavaltamiseksi" leimatun, joskin suomalais-isänmaalliselta kannalta täysin oikeutetun liikkeen jäljille. Tämä tapahtui vasta vuoden 1915 loppupuolella.